Työskentelyn teeskentelyä

Suunnittelin kirjoittavani kesän ajan tehokkaasti gradua. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla vietin neljä arkipäivää yliopistolla, ja häiritsin kollegojen työskentelyä valittamalla, että en saa mitään aikaiseksi. Kollegat auttoivat LaTeXin asetusten säätämisessä sen verran, että gradun raakile kääntyy ja huolehtii lähdeviitteistä suunnilleen oikein, paitsi että ääkkösten kanssa on edelleen pieniä ongelmia. Kirjoitin sisällysluettelon, lueskelin pari lähdeartikkelia, ja siihen se sitten jäikin.

Kesäkuun toisella viikolla aivoni irtisanoivat yhteistyösopimuksen. En viitsinyt edes teeskennellä tekeväni mitään hyödyllistä gradun eteen. Siivosin kotona ja norkoilin netissä. Lopulta sain itseni raahatuksi edes liikuntaharrastuksen pariin, rasittamaan ruumista, kun mieli oli väsynyt. Tuloksena ei ollut hieno fiilis kaikkensa antamisesta, vaan migreenikohtauksen kaltainen näköhäiriö. Muistio itselle: treeneihin ei aikuistenoikeesti pidä mennä aliravittuna.

Seuraavat kolme päivää ihmettelin, miten jalat voivatkin olla niin kipeät joka askeleella. Neljäntenä päivänä ei enää sattunut, joten menin taas urheilemaan. Tällä kertaa kipeytyi ylävartalo. Tätäkö ohjaajat tarkoittavat, kun korostavat monipuolisen harjoittelun merkitystä?

Tämä kirjoitusviikko katkeaa torstaina juhannuksenvieton aloittamiseen. Eilen kuvittelin korvaavani kirjoitustyön määrän laadulla, mutta kuvitelmaksi se jäi. Löysin pari lähdeartikkelia, joista toisen onnistuin lataamaan pdf-muodossa itselleni, ja toista en: artikkeli on julkaistu 1993, ja yliopiston sopimus arkiston käyttämisestä alkaa vasta vuodesta 2002. Prkl. Vaikka haukun sitä, että sähköisiä artikkeleita on tylsää lukea eikä ruudulta siirry asiaa mieleen, niin Nelli-portaalin arvon huomaa parhaiten silloin, kun se ei olekaan käytettävissä. Pitääkö tässä nyt nostaa peffa ylös tietokonetuolista ja raahautua kirjastoon kysymään, onko heillä kellarivarastossaan New Scientistin huhtikuun 1993 numero? Juu en aio ostaa omia tunnuksia lehden verkkoarkistoon noilla hinnoilla.

Mendeleyn avulla voin sentään pitää pdf-lähteet järjestyksessä, ja lukuohjelma sallii jopa tehdä artikkeleihin korostusmerkintöjä ja omia reunahuomautuksia. Olen saanut luetuksi pari artikkelia päivässä, mutta kun niistä jokainen herättää tarpeen jäljittää keskimäärin kaksi lähdettä lisää taustatietojen tarkistamiseksi, niin lukemattoman lähdemateriaalin määrä kasvaa eksponentiaalisesti. (Loputon kasvu ei tietenkään ole mahdollista, mutta kuinka monta artikkelia minulla täytyy olla omassa arkistossani, ennen kuin suurin osa uusista artikkeleista alkaa viitata takaisin jo lukemiini? Puhutaanko nyt sadoista, tuhansista vai sadoistatuhansista kyhäelmistä, joiden mukaan "on osoitettu, että huokoinen pii saadaan kemiallisesti pysyväksi [kts. tusina aikaisempaa artikkelia], mutta lisätutkimuksia tarvitaan vielä"?)

Kirjoitustyön aloittamisessa vaikeutena on löytää oikea tyylilaji. Siihen ei voi katsoa vinkkiä lähdeartikkeleista, koska ne on kaikki kirjoitettu englanniksi. Miten suomennetaan ymmärrettävästi mutta kuitenkin täsmällisesti, että syövytyksen jälkeen huokosten pinta on hydrogen-terminated, että materiaalina on boron-doped Si(100) wafer tai että effective valence määritellään tarkoittamaan virtapiirin läpi kulkeneiden elektronien määrää jaettuna syövytyksessä irronneiden atomien määrällä? Onko kenenkään muun kuin epä-älyllisen kemian professorin mielestä suomen kielessä olemassa sanaa valenssi?

Tieteellisen tyylin kirjoittaminen tuntuu teennäiseltä. Helpompaa olisi aloittaa vaikka lastensadulla: Olipa kerran, kauan sitten tutkija, joka huomasi, että huokoisen piin resistanssi muuttuu, kun sen huokosiin tarttuu ilmasta kosteutta. Tutkimuslaitoksen johtaja lupasi apurahan ja puolet artikkelin julkaisun tuomasta maineesta ja kunniasta sille, joka selittäisi, miten huokoisesta piistä rakennettaisiin luotettavasti toimiva kosteussensori. Tutkimusryhmät eri puolilla valtakuntaa taistelivat myrkyllisen vetyfluoridihapon ja vuotavien kaasupullojen kanssa, apunaan vain reistaileva mittauslaitteisto... mutta graduun pitäisi kirjoittaa aikuistensatu, joka ei pääty sanoihin "elivät onnellisina elämänsä loppuun asti", vaan "lisätutkimuksia tarvitaan vielä".

Kuinka kliseiseltä tuntuukaan aloittaa johdantokappale sanoilla "tämän työn tarkoituksena on tutkia..." - ja rehellinen aloitus olisi "tämän työn tarkoituksena on ansaita rimaa hipoen 35 opintopistettä (tai 20, jos alkaa laiskottaa kesken kaiken), jotta kirjoittaja saa pätevän paperit työnhakua varten ja fysiikan laitos saa yhden N. vuoden opiskelijan potkituksi työmarkkinoille tulostavoitteitaan rumentamasta". Molemmilla osapuolilla on siis kyseenalainen kannustin hyväksyä kyseenalaista laatua, kun graduani ei luultavasti Ohjaajan ja tarkastaja prof. Urvelo II:n jälkeen lue enää kukaan muu.

Minulla on vähän ikävä sisäistä perfektionistiani, joka peruskoulu- ja lukiovuosina varmisti, että läksyt tulevat tehdyksi sekä ajoissa että oikein. (Sisäiselle perfektionistilleni arvosana 8 oli huono numero, ja liikunnasta aivan ansaittu, koska olen huono liikunnassa. Muista aineista en niin huonoja arvosanoja saanutkaan.) Yliopistossa sisäinen perfektionistini piiloutui jonnekin, enkä ole löytänyt sen hyödyllisiä ominaisuuksia sen jälkeen. Jäljellä on enää vain rimakauhu, jonka mukaan ei kannata edes aloittaa, jos en tiedä, mitä olen tekemässä, ja jonka voi kesyttää vain hälläväliä-asenteen ronskilla yliannostuksella: menkööt kurssit rimaa hipoen läpi, kunhan menevät läpi ja Kela on opintopisteiden määrään tyytyväinen.

Aikaisempaa itseäni hävettää nähdä, mitä minusta on tullut. Häpeää helpottaa vähän se, että korkeakoulun arvosteluasteikko on erilainen kuin peruskoulun ja lukion. Arvosana 1 yliopistokurssista ei tunnu yhtään niin pahalta kuin 5 lukiokurssista. Gradusta tulee aikanaan arvosana, joka on jossakin määrin yhteismitallinen ylioppilastodistuksen kanssa. Riittääkö minulla edelleen sekä itsekuria että älyä pinnistellä kohti eximiaa, vai pitääkö opetella lausumaan myös joku niistä asteikon toisessa päässä olevista arvosanoista?

LuK-tutkielman kirjoittamisesta opin sentään sen verran, että lähdemateriaaliksi täytyy löytää parempaa kuin Tiede2000 ja UP. LuK-ohjaaja nalkutti nalkuttamasta päästyään, että "viittaa siihen alkuperäiseen artikkeliin". Ja hyvä oli, että nalkutti! Asia tuli sen verran selväksi, että en enää haaskaa aikaani miettimällä, pitääkö minun oikeasti etsiä lehden X vuoden N numero k+1 jostain käsittämättömästä nettiarkistosta - vaan kulutan aikaa vain siihen, että yritän etsiä lehden X vuoden N numeroa k+1 siitä käsittämättömästä nettiarkistosta, johon yliopiston tunnuksilla joskus pääsee ja joskus ei. (Ja samalla hämmästelen sitä, miten valtava määrä tietoa on  saatavissa yliopiston tunnuksilla, ja kuka sen kaiken ehtii lukea ja omaksua, ja hiukan suren sitä, että kun joskus valmistun, menetän pääsyn sen kaiken tiedon äärelle.)

Ei tämän pitäisi olla niin vaikeaa. Olen ennenkin lukenut lähdeartikkeleita ja kirjoittanut niiden perusteella yhteenvedon - LuK-tutkielman - ja olen tehnyt mittauksia ja kirjoittanut niistä työselostuksia - Fysiikan Harjoitustyöt I ja II. Gradussa pitäisi vain yhdistää nämä taidot samaan työhön.

Muistan, että viivyttelin sekä kandityön että työselostusten kirjoittamista, koska ajattelin, että niiden kirjoittaminen on ylivoimaisen hirveää. HT II työselostusten kirjoittaminen ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan ihan niin hirveää, ja sain sen kurssin runnotuksi läpi. En kuitenkaan muista, että valmista työselostusta printtaillessani olisin kokenut mitään suurta VoittajaFiilistä(TM), vaan lähinnä ajattelin seuraavaksi niskaan kaatuvaa projektia. Jonkinlainen VoittajaFiilis(TM) tuli siinä vaiheessa, kun työselostusten tarkastaja sanoi, että työ on hyväksytty. Kun sain koko kurssin hyväksytyksi, tuli lähinnä epäuskoinen olo. Nyt olen suorittanut sen, joten olen immuuni sille, eikä minun tarvitse suorittaa sitä enää - näinhän koulujärjestelmämme piilo-opettaa ajattelemaan kurssimuotoisesta opiskelusta.

LuK-tutkielmaa kirjoittaessani toivoin, että voisin pikakelata kirjoituspäivien yli siihen hetkeen, kun tutkielma on valmis. Tämän toiveen kehitin jo ala-asteella, kun koulupäivät, -viikot ja -vuodet olivat kuolettavan pitkiä ja tylsiä. Sittemmin ympärilläni oleva aika on alkanut kulua pikakelauksella, mutta valitettavasti työsuoritusten aikaansaaminen ei ole nopeutunut samassa tahdissa. (Joku kulunut vitsi hra prof. Einsteinin osuudesta kummallisella nopeudella kuluvaan aikaan tähän.) Ilmeisesti tässä ei auta muu kuin elää ruutu ruudulta läpi jokainen gradunkirjoitushetki. Hyödynnän ne kokemukset sitten, kun tulevaisuudessa saarnaan koululaisille siitä, että tehtävien välttelyllä ja vitkuttelulla aiheuttaa vain vaikeuksia itselleen, joten kohdatkaa haasteet reippaasti ja ottakaa niistä opiksenne... älkääkä tehkö kuten minä tein, vaan tehkää kuten sanon.

En tee mitä tahdon

Tämäkin ongelma on kirjattu muistiin jo noin 2000 vuotta sitten [1], ja varmaan kiusannut ihmisiä jo ennen kirjoitustaidon keksimistä: en tee sitä hyvää, mitä tahdon tehdä, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.

2000 vuotta sitten ongelman ratkaisuksi ehdotettiin syntien ja pahojen henkien karkottamista. Joitakin hengelliset keinot auttoivat, toisia eivät. Viimeisen sadan vuoden aikana edennyt medikalisaatio on tuottanut parempaa hoitovastetta, mutta silti ongelmasta ei ole kokonaan päästy eroon. Jotkut juopottelevat, vaikka haluaisivat kuiville. Toiset aloittavat dieetin toisensa jälkeen, ja repsahtavat muutamassa viikossa. Ja minä istun tietokoneella päämäärättömästi surffaten, ja odotan, että gradu kirjoittaisi itse itsensä sillä aikaa.

Mistä pilleripurkista saisin 200 mg lisää itsekuria, 150 mg keskittymiskykyä ja 40 mg työniloa nautittavaksi aamuisin runsaan nesteen kera? Tai toimisiko jokin energiajuoma kuin Akvavitixin taikajuoma, joka antaisi nauttijalleen määräajaksi yli-inhimillisen suorituskyvyn? Kahvi on liian arkinen elintarvike, jotta voisin kuvitella saavani sen vaikutuksesta persoonallisuudenmuutoksen, samoin suklaa. Tai voisiko fysioterapeutti määrätä venyttelyliikkeeksi "ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy"?

Gradun kanssa viivyttely ei ole minulle mitenkään poikkeuksellista - kirjoitin kanditutkielmaanikin kaksi vuotta. Tai paremminkin kulutin kaksi vuotta ajattelemalla, että kirjoitan sitä tutkielmaa ensi viikolla. Olen myös kuluttanut puoli vuotta ajattelemalla, että siivoan vaatekaappini ja paperipinoni ensi viikonloppuna, ja kevätflunssasta toivuttuani olen kuukauden verran ajatellut mennä urheilutreeneihin huomenna.

Harkitsin sitoutumista antihyväntekeväisyyteen, jos en saa työpöytääni siivotuksi: jos paperikasat ovat sovitun ajan jälkeen edelleen tiellä, joudun lahjoittamaan sovitun rahasumman sellaiselle järjestölle, jonka aatemaailmaa paheksun. Sitten ehdotin itselleni, että entä jos vain maksaisin, ja voisin hyvällä omallatunnolla jättää siivoamatta. Se olisi hetkellisesti pienemmän riesan tie, mutta ne paperikasat olisivat edelleen levällään ärsyttämässä. Ratkaisu on edelleen hakusessa - kuten on myös yksi erääntyvä lasku.

Eniten ihmettelen sitä, että lintsaan urheilutreeneistä. Aikuisella iällä löysin lopultakin liikuntalajin, jota en harrasta sen välinearvon vuoksi eli niskasärkyä välttääkseni, vaan siksi, että treenaaminen on itsessään kivaa. Olen muutaman kerran mennyt treeneihin väsyneenä ja vihaisena, mutta en ole koskaan poistunut salilta huonotuulisena tai ajatellen, että olipahan ajanhaaskausta. Miksi en sitten tänään lähtenyt treeneihin rasittamaan ruumistani ja virkistämään mieltäni? Ja jätänkö huomisetkin treenit väliin, kun kuvittelen, että ehtiihän sitä sitten ensi viikolla?

Taidan tarvita jonkun elämäntapavalmentajan, joka laatii minulle minuuttiaikataulun kirjoitustyötä, urheilua ja kotiaskareita varten, ja huutaa minulle naama punaisena, jos lintsaan siitä aikataulusta. Aikatauluja osaan laatia itsekin, mutta en osaa ottaa itse itselleni antamiani lupauksia vakavasti. Vedätän itseäni omilla tekosyilläni mennen tullen. Ulkopuoliset vaatimukset saavat minut ryhdistäytymään: ei tulisi mieleenkään sanoa oppilaille, että tänään ei mennäkään uuteen asiaan, kun en jaksanut eilen miettiä, mitä siitä pitäisi kirjoittaa vihkoon.

Avopuoliskoni jaksaa sentään nalkuttaa kotitöistä aina, kun kompastuu lattialla olevaan vaatekasaan tai ei löydä yhtään puhdasta astiaa. Gradusta hän ei kai kehtaa nalkuttaa, kun hänen oma opinnäytetyönsä jää aina tehtäväpinon pohjalle, kun joku pyytää häntä töihin. Graduohjaajani hyväksyy tekosyitä aivan liian helposti. Onneksi yksi ystävä lupasi tarvittaessa hiillostaa minua, ja minä lupasin kutsua hänet valmistujaisiini sitten, kun valmistun. Täytyy siis valmistua, jotta lupaus tulee pidetyksi.

Tänään totesin, että kannattaa sentään mieluummin tehdä niitä kotitöitä kuin istua väkisin koneella niskaa kipeyttämässä, jos yhtään graduun liittyvää ajatusta ei kulje. Kokeilen nyt tämän viikon sitä, että teen mitä tahansa muuta hyödyllistä, jos en onnistu kirjoittamaan gradua. Ehkä sitten, kun muutama muu mieltä kuormittava rästitehtävä on hoidettu, tulee tilaa tieteelliselle ajattelulle. Jos tämäkään ei auta, täytyy pyytää henkilökohtaista mikrotukihenkilöä estämään pääsyni niille nettisivuille, joilla haaskaan eniten aikaa. (Nettikaapelin irrottaminen kokonaan ei auta, koska suurin osa tarvitsemistani lähdeartikkeleista on netissä.) Ja seuraavana askeleena täytyy palkata joku personal trainer antamaan sähköiskuja minulle, ja sitä seuraavana askeleena joku mafioso antamaan sähköiskuja koiralleni, ellei gradukelpoista tekstiä ala syntyä.

Myös muita toimiviksi havaittuja vinkkejä otetaan vastaan.

[1] Paavali: Room.7. luku, 19. jae, saatavilla online http://www.evl.fi/raamattu/1992/Room.7.html

Muistio itselle

Näistä asioista aion kirjoittaa, Sitten Joskus Kun on aikaa:

Sisäpiirijuttuja
- ihan oikeesti, miksi tätä pitää opiskella

C2H5OH
- etanoli ja muut päihteet

HTML-kiria
- me ihmettelemme antiikin egyptiläisiä, jotka palkkasivat kirjurin kirjoittamaan viestejä firman puolesta, ja tulevat sukupolvet ihmettelevät, miksi palkkasimme ammattilaisen suunnittelemaan firmalle kotisivut - eikö koodin kirjoittaminen ole arkisimpia kansalaistaitoja?

Kontrapunktista kikkailua
- miksi Vivaldin Talvi kuulostaa aluksi Gubaidulinan De Profundisilta, mutta sitten kun sen tunnistaa kuulleensa ennenkin, siitä alkaa tykätä

Hölynpölynimuri ja muut kotityövälineet
-  mitä lisäominaisuuksia saa, kun lisää hintalappuun yhden nollan

ja tietenkin tärkeimpänä Pro Gradu
- miksi ne piimuruset annealataan [lue: anniilataan] juuri 823 celsiusasteen lämpötilassa, ja miksi niitä pidetään typpi-asetyleeni-atmosfäärissä annealausta odottamassa

Lisätutkimuksia tarvitaan vielä

Olen nyt kolme päivää teeskennellyt työskenteleväni gradun parissa. Edistys on ollut hidasta, ja silloin, kun sitä on tapahtunut, se on ollut jonkun muun ansiota.

Tärkeintä työvälinettäni, \LaTeXia, opin käyttämään jo viime kesänä. Silloin minua harmitti, ettei kukaan pakottanut minua opettelemaan Latexilla kirjoittamista jo vuosia aikaisemmin, kun kirjoitin kanditutkielmaani ja fysiikan harjoitustöiden työselostuksia. Vuosien ajan olen hakannut päätäni seinään Wordin kanssa, kun en tiennyt paremmasta.

Viime kesänä minut siis pakotettiin hakkaamaan päätäni seinään Latexin kanssa. Sekin oli turhauttavaa, mutta eri tavalla. Keskeinen tunne word-frustraatiossa on tässä ei ole mitään logiikkaa, mutta latex-frustraatiossa vika on siinä, että minä en tajua tätä logiikkaa.

Latexin logiikka on mahdollista oppia. Ja fysiikan laitokselta löytyy aina joku, joka osaa jo neuvoa, miten Latexin ongelmat ratkaistaan. Luultavasti joku on jo kirjoittanut valmiin paketin, joka täytyy vain vastaanottaa sähköpostiin ja tallentaa samaan kansioon kuin gradu.tex. Latexin tarvitsemien ohjelmien ja mallitiedostojen lataaminen vie huomattavasti vähemmän aikaa kuin sen selvittäminen, miten Wordille selitetään, että sivujen numerointi alkaa sivulta 2, ja kansilehteä ja sisällysluetteloa ei lasketa sivuiksi.

Frustraatio on silti käsinkosketeltava, kun Latex kieltäytyy kääntämästä tiedostoa ja herjaa kuolettavaa virhettä rivillä, joka ei sisällä lainkaan tekstiä. Siinä vaiheessa rakentavin lähestymistapa on mennä Kokeneemman Kollegan työhuoneen ovelle, ja jos Kollega on huoneessaan, heittäytyä lattialle parkumaan: "Se ei edelleenkään suostu ymmärtämään ääkkösiä, vaan kirjoittaa kansilehteen 'Fysiikan ja thtitieteen laitos'!" Johon Kollega vastaa: "Ai se, juu, tuttu vika, minä kirjoitin siihen korjauspaketin jo vuosia sitten."

Kollega neuvoi myös pitämään lähdeartikkelit järjestyksessä Mendeleyn avulla. Jos osaa, niin voi säätää Mendeleyn noukkimaan arkistoonsa kaikki omalle koneelle ladatut artikkelit, ja ohjelma laatii niistä automaattisesti lähdeviitteet. Minä kirjoitan vain \cite{Ott2003}, ja Latex kirjoittaa tekstin lomaan [2] ja lähdeluetteloon [2] N. Ott, M. Nerding, G. Müller, R. Brendel ja H. P. Strunk, Physica Status Solidi (a) 197, 93 (2003). Jos uusi lähdeartikkeli kiilaa tämän artikkelin edelle ja numerointia täytyy muuttaa, Latex pitää huolta numerojärjestyksestä. Minun pitää muistaa vain, esiintyikö väitteeni lämpökäsittelyn vaikutuksesta huokoskokoon artikkelissa Ott2003 vai sittenkin Bjorkqvist2002.

Merkistökoodausten kanssa tulee edelleen välillä vaikeuksia. Lähdeartikkelin on kirjoittanut milloin Bjorkqvist, Bjo''rkqvist tai Bjórkqvist, riippuen siitä, mitä Mendeley välittää Bibtexille välitettäväksi eteenpäin Latexille. Ehkä täydennän puuttuvat öökköset mustekynällä sitten, kun olen tulostanut muuten valmiin graduni paperille. (Latex kyllä kykenisi kirjoittamaan vaikka korealaista tavukirjoitusta komennolla \usepackage{hangul}, mutta ongelmat syntyvät silloin, kun pitäisi ymmärtää jonkin toisen ohjelman erikoismerkkejä. Kuinkahan pahasti tämä sotkee tilastoja siitä, kuinka monta kertaa Björkqvistin ja Müllerin artikkeleihin on viitattu myöhemmin?)

Kokeneemman Kollegan korjauspaketeilla Latex laatii jo asiallisen näköisen sisällysluettelon, mutta tiivistelmäsivusta eteenpäin sivut ovat täynnä nätisti rivitettyä ja tavutettua lorem ipsumia. Enää puuttuu vain asiasisältö. Onkohan jollakin Latex-harrastajalla siihenkin valmis paketti?

Kolmessa päivässä olen päässyt asiasisällön kanssa niin pitkälle, että aion ensin kertoilla jotain huokoisen piin (PS, porous silicon) luokittelusta huokosten koon ja muodon perusteella, ja sitten aikaisempien tutkimusten tuloksista. L. T. Canham havaitsi (ja julkaisi) vuonna 1990, että huokoisella piillä on omituisia luminesenssiominaisuuksia näkyvän valon aallonpituusalueella, ja siitä alkoi huokoisen piin tutkimus.

Huokoista piitä valmistetaan syövyttämällä piinpalasta HF:n ja sähkön avulla. (Vetyfluoridihapon eli kemistien arkikielessä hooäffän roiskumista iholle ja hengittämistä on vältettävä hinnalla millä hyvänsä, sillä HF imeytyy ihon läpi luuhun asti ja tappaa. Pääkallon lisäksi myös syövyttävän aineen varoitusmerkki on paikallaan, sillä HF syövyttää jopa lasia. Sitä säilytetään teflonmuovipullossa ja käsitellään vetokaapissa suojahansikkaat kädessä.)

Mutta takaisin asiaan. Gradussa ei tarvitse selittää HF:n ominaisuuksia, vaan kuvailla syövytysprosessia: kuinka suurella virralla piitä käsiteltiin ja kuinka kauan, ja kuinka syvä pesusienimäinen kerros näin saatiin muodostumaan piin pintaan. Syövytyksen jälkeen CD-levyn kokoinen piikiekko pilkotaan sormenkynnen kokoisiksi murusiksi, joille tehdään erilaisia lämpökäsittelyjä erilaisille kaasuseoksille altistettuna. Ja minun tehtäväni on tutkia, miten ne muruset käsittelyn jälkeen toimivat.

Syövytysvirrasta ja lämpökäsittelystä riippuen piihin muodostuu suurempia tai pienempiä huokosia, jotka voivat olla yksinkertaisia umpikujia, haarautua kuin saniaisen lehdet tai kytkeytyä toisiinsa kuin Helsingin keskustan alla risteilevä tunneliverkosto. Huokosten koko ja muoto puolestaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon ilmankosteutta imeytyy huokosten pintaan. Kosteuden tarttuminen huokosiin vaikuttaa piimurusen sähkönjohtokykyyn. Voidaan siis kytkeä jännite- ja virtamittarit piimurusen reunoille, ja sähkönjohtavuudesta päätellä, kuinka paljon ilmassa on kosteutta.

Näin siis teoriassa. Käytännössä huokosten pinta hapettuu vähitellen pilalle, kun se on tekemisissä ilman hapen kanssa. Ja kun ilmassa on paljon kosteutta, huokoset täyttyvät vedellä, ja mittaus antaa vääriä tuloksia, kunnes huokoset ovat taas tyhjentyneet. Ja mittarien kytkennästä aiheutuu milloin mitäkin satunnaisia vikoja. Mutta jos se toimisi, se toimisi tosi hyvin.

Minun pitäisi siis selvittää, voidaanko hapettuminen ja huokosten tukkeutuminen estää kuumentamalla piimuruset 823 celsiusasteeseen ja kaatamalla niiden päälle sitä ennen ja/tai sen jälkeen asetyleeniä. Orgaanisen kemian peruskoulun oppimäärästä muistetaan, että asetyleeni eli etyyni, C2H2, koostuu hiilestä ja vedystä, ja sitä käytetään yleensä hitsauskaasuna. Huokoisen piin käsittelemisessä asetyleeniä ei polteta, vaan sen on tarkoitus hajota niin, että vety poistuu ja hiili tarttuu piin pintaan. Kun tämä tapahtuu uunissa, käytetään nimitystä terminen karbidointi. Graduohjaajani, Kokeneempi Kollega ja pari muuta yliopiston tutkijaa ovat saaneet 2000-luvulla nimensä useisiin artikkeleihin, joiden aiheena on termisesti karbidoitu huokoinen pii, TC-PS.

Kävin viime talvena kerran viikossa yliopistolla mittailemassa umpimähkään jotain piimurusia. Sain tulokseksi hystereesiä, ajautumista, tuskaisen hidasta reaktioaikaa, päinvastaisia tuloksia kuin mitä Graduohjaaja, Kollega ja Bjo´´rkqvist olivat esitelleet puolijohdeteollisuuden seminaarissa, laitteiston sekoamisen koska kaasuhana ei ollut auki sekä yhden sensorin, jota voisi hyödyntää satunnaislukugeneraattorina paremmin kuin kosteusmittarina. Gradussa voin ehkä viitata puolella lauseella "esikokeisiin, joiden perusteella mittauslaitteistoa säädettiin", mutta muuta hyödynnettävää ei talven mittaustuloksista irtoa.

Täytyy siis syövyttää uudet piimuruset ja aloittaa alusta. Mutta tällä kertaa luen ensin ne lähdeartikkelit, jotta ymmärrän, miksi lämpökäsittely halutaan tehdä juuri 823-asteisessa uunissa ja miksi kuumennuksen ja asetyleenihuuhtelun välillä on tasan 15 sekunnin suoja-aika.

Ajatukset eivät ikävä kyllä tahdo pysyä koossa, kun luen lähdeartikkeleita. Tarvitsisin selkäni taakse kiukkuisen yläkoulunopettajan karjumaan "sulje se facebook!", "takaisin töihin!" ja "keskity nyt, tai muuten tästä ei tule ikinä valmista!" puolentoista minuutin välein. Kaverin linkittämä keskustelu joukkoliikennepolitiikasta - hidastavatko vai nopeuttavatko bussikaistat suurkaupungin liikennettä? - on sinänsä kiinnostavaa luettavaa, mutta valmistumistani se ei edistä. Miten saisin itseni uskomaan, että kun on työskentelyn aika, on todellakin työskentelyn eikä näennäispuuhastelun aika? Tarvitsenko yliopistolle työhuoneeseeni sen koulun kellon, joka kilisee, kun on aika tehdä 45 minuuttia töitä, ja kilisee uudestaan, kun on 15 minuuttia aikaa löysäillä?

Vai luotanko vain rohkaisuun, jonka ystäväni sai nuorena musiikinopettajaltaan: silloin, kun ulospäin näyttää siltä, että mitään kehitystä ei tapahdu, pinnan alla tapahtuu kaikkein eniten?

Virsi 571

Jo joutui armas aika 
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa 
koristaa kukkanen. 
Nyt siunaustaan suopi 
taas lämpö auringon, 
se luonnon uudeks' luopi, 
sen kutsuu elohon.

Kouluvuosi on täten saatu onnellisesti päätökseen. Koulussa, jossa minä olin eilen viimeistä päivää töissä, järjestettiin perjantaina kevätkirkko ja yläkoululaisten kevätjuhla. Kirkossa laulettiin virrestä 571 säkeistöt 1-3. Perjantain kevätjuhlassa sitä ei laulettu.

Lauantaina 7.- ja 8.-luokkalaiset saivat vain todistukset ilman seremonioita, ja 9.-luokkalaisille ja heidän vanhemmilleen järjestettiin oma juhla. Siinä juhlassa seremoniamestari lausui, että Suvivirsi on traditio, josta halutaan pitää kiinni, ja säkeistöjen 1-3 sanat heijastettiin piirtoheittimellä seinälle yhteislaulua varten. (Piirtoheittimen käynnistäjältä kului hetki, kun hän etsi virtanappia. Onneksi ei sentään tarvinnut käynnistää videotykkiä, dokumenttikameraa ja läppäriä, ja sitten säätää videotykkiä vastaanottamaan dataa oikealta kanavalta. Windowsin käynnistymisen kilahdus ei olisi sopinut Suvivirren alkutahdeiksi.)

En kuulunut kevätjuhlaa valmistelevaan toimikuntaan, joten en tiedä, käytiinkö juhlan biisivalinnoista tiukkaakin debattia. Toisaalla Suvivirren laulamisesta ja laulamatta jättämisestä on tehty isompi numero. Kun uskonnottomien perheiden lapset eivät saa osallistua juhlaan, jossa harjoitetaan uskontoa, niin piispan perheen lapset eivät osallistu juhlaan, jossa ei harjoiteta uskontoa. Tosin yksittäisen virren laulaminen muutoin maallisessa juhlatilaisuudessa ei vielä tee juhlasta uskonnollista tilaisuutta, mutta silti rehtori on hankalassa välikädessä, kun vanhemmat kilpailevat siitä, kenen vakaumusta tyrkytetään juhlassa toisille.

Kompromisseja on yritetty luoda. Suvivirteen on yritetty kirjoittaa uudet sanat, jotka nimettiin Suvilauluksi, vailla uskonnollista sisältöä. Kuulostaa rationaalisen hyvältä idealta, joka kaatuu siihen, että kevätjuhlalauluihin ei suhtauduta rationaalisesti. Vanhemmat ja isovanhemmat haluavat tunnistaa lapsensa juhlasta jotain samaa, joka oli jo heidän kevätjuhlissaan: rehtorin puhe, todistusten ja stipendien jakaminen, samat tutut yhteislaulut. Jos sävel on sama, mutta sanat vieraat, jokin on pielessä. Ja ehkä Suvivirren laulamatta jättäminen on joidenkin mielestä yhtä pahasti juhlakaavan rikkomista kuin jos rehtori pitäisi puheensa t-paitaan ja lippalakkiin pukeutuneena.

Minä muistan, miltä tuntui 21 vuotta sitten ekaluokan kevätlukukaudella opetella musiikintunnilla uusi laulu, Suvivirsi: samalta kuin muidenkin alakoulussa ensimmäistä kertaa kuultujen uusien laulujen. Muutamaa vuotta myöhemmin etsin kotona tuttuja lauluja nuottikirjasta, ja yritin tapailla Suvivirren melodiaa pianolla. Mutta toisin kuin ne lastenlaulut, Jänöjussin mäenlaskut ja muut raivostuttavat korvamadot, joista ei ole tarvinnut kärsiä ala-asteen jälkeen, Suvivirttä on laulettu yhä uudestaan joka kevät. Se ei ollutkaan lastenlaulu muiden joukossa, vaan merkitykseltään lähempänä Maamme-laulua - jonka sanat myös opeteltiin ekaluokalla.

Vielä vähän myöhemmin näin elokuvan Melukylän lapset, ja ilahduin, kun tunnistin ruotsalaisen pikkukylän kansakoululaisten laulavan elokuvassa samaa biisiä. Kieli oli eri, mutta merkitys sama. Sen jälkeen tajusin, että virsikirjan lähdeviite Ruotsissa 1697 tarkoittaa jotain. Vielä paljon myöhemmin luin Jaakko Heinimäen mietelmiä Suvivirrestä, kuinka nykyajan yltäkylläiseen elämään tottuneiden ihmisten on vaikea kuvitella, millaisia tunteita herätti laulaa taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa, kun katovuosien ja nälkäkuolematalvien jälkeen pelloista alkoi pitkästä aikaa kasvaa ruokaa. Ja tutun laulun voimaan luottaa myös virren 822 sanoittaja, joka toivottaa vastavihityille onnellista avioliittoa.

Nykyajan lapsille Suvivirsi merkitsee ennen kaikkea kesäloman alkamista. Onko parempaa keinoa herättää myönteisiä mielikuvia jotain melodiaa kohtaan? Nykylasten vanhemmatkin varmaan yhdistävät Suvivirren enemmän lomaan kuin kristilliseen vakaumukseen tai peltotöihin. Ja sen vuoksi minustakin Suvivirsi jotenkin kuuluu asiaan koulujen kevätjuhlissa. Ei se juhlista uskontoa, vaan kesälomaa.

Jos olisin rehtori, määräisin, että kevätjuhlassa lauletaan Suvivirren ensimmäinen säkeistö. Viittaisin Opetushallituksen tiedotteeseen 19/2006, kohtaan 4. Koulun perinteiset juhlat, jonka mukaan "Juhlaan mahdollisesti sisältyvän virren tai jouluevankeliumin johdosta ei juhlaa voida pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavana tilaisuutena". Ensimmäisessä säkeistössä ei edes viitata kristilliseen uskontoon. Toinen ja kolmas säkeistö ovat jo kiistanalaisempia, joten jättäisin ne pois. Tärkeintä on tunnistaa laulu samaksi kuin omina kouluaikoina, ja siihen riittää ensimmäinen säkeistö. (Ja kuinka moni tänä keväänä lastensa kevätjuhlaan osallistuneista vanhemmista osaa edes kaivata Suvivirren säkeistöjä 4-6? Mikä Saaronin lilja ja Siionin kaste keväisessä Libanonissa?)

Mutta olen varma, että tästäkin ratkaisusta joku piispa vetäisi herneen nenään. "Meidän lapset eivät osallistu sellaiseen juhlaan, jossa lauletaan Suvivirsi ihan väärästä syystä!"

Lintuemo

Lähdin juoksulenkille tutustumaan kotini ympärillä oleviin ulkoilureitteihin. Otin seurakseni sekarotuisen seuraeläimen, jonka koostumus on noin 30 kg koiranlihaa + 2 kg koirankarvaa. Koska tässä blogissa ei käytetä kenestäkään oikeita nimiä, kutsun seuraeläintä salanimellä Fifi.

Olimme juuri saapumassa kinttupolulta metsän läpi kulkevalle kuntoilureitille, kun pusikosta hyppäsi eteemme joku lintu. Lintu räpisteli parin metrin päähän, ja Fifi raahautui hihnassa metrin lähemmäs. Lintu pidensi väliimme jäävän etäisyyden kahteen metriin, ja pysähtyi sitten keskelle tietä ihmettelemään.

Otin pyristelevän Fifin tukevaan sylipainiotteeseen ja ihmettelin, onko tämä taas niitä linnunaivoisia toripuluja, jotka eivät tajua edes paeta canis lupus familiarisin nähdessään. Sitten tajusin, että lintu oli vähän isompi kuin pulu, ja että tällä yksilöllä oli samanlainen ruskeanharmaa camouflage-höyhenpuku kuin kaikilla muillakin naaraslinnuilla. Ehkä se oli fasaani, tai sitten ei. Minä muistan koulun lintujentunnistusoppitunneilta vain sen, että biologianope sanoi, että naaraslintuja ei tarvitse osata tunnistaa, koska ne näyttävät kaikki samanlaisilta.

Fifi rimpuili kohti lintua, joka pakeni taas metrin verran. Hoksasin, että ehkä se yrittääkin saada Fifin jahtaamaan itseään, koska sillä on poikasia jossain. Huomasin pienemmän liikahduksen siinä pusikossa, josta lintu oli hypännyt eteemme. Fifi yritti taas raahautua kohti lintua.

Etenimme hankalasti sylipainien parikymmentä metriä kuntoilutietä eteenpäin. Sitten istutin Fifin aloilleen, ja kiersin sen eteen rikkoakseni sen katsekontaktin lintuun. Lintu räpisteli metsän puolelle, ja pälyili meitä epäluuloisena. Sitten se palasi kiertotietä takaisin siihen risukasaan, josta se oli lähtenytkin. Fifi tempoili hihnassaan, kunnes sain sen raahatuksi riittävän kauas tapahtumapaikalta.

Jäin miettimään, ovatko kaikki petoeläimet niin yksinkertaisia, että lintuemon hämäys toimii. Jos koiraeläimiä olisi lauma, seuraisivatko ne kaikki isoa lintua, vai kävisikö joku varmistamassa, ettei läheisissä risukasoissa ole jotain bonuspalkintoa? Ja pääseekö hämäävä lintuemo lopulta karkuun saalistajalta, vai voiko se käyttää tämän oljenkorren poikasensa pelastamiseksi vain yhden kerran?

Fifi ei onneksi saa mitään jahtaamaansa kiinni - ei edes sitä eksynyttä toripulua, jonka kohtasimme muutama vuosi aikaisemmin paikassa, jossa Fifi oli vapaana. Jahtaaminen on koiran mielestä hauskaa, mutta se ei ymmärrä, mitä saaliille pitäisi tehdä sitten, kun sen on saanut kiinni. Fifi on sekoitepaimenkoira, ja tuhansien vuosien jalostustyön tuloksena se lähtee kyllä herkästi kaiken liikkuvan perään, mutta ei mielellään pure mitään hengiltä.

Pari vuotta sitten mökillä auton ikkunalasille yritti laskeutua joku linnunpoikanen, joka ei kuitenkaan saanut lasista otetta, ja putosi maahan. Fifi saapui paikalle, nuuhkaisi tirppaa ja kaappasi sen kitaansa. Sitten koira jolkotti pihan poikki saalis suussaan. Ajattelin, että voieivoiei nyt veri lentää ja höyhenet pöllyävät, koira on varmaan jo repinyt linnulta toisen jalan ja puolet siivestä. Ei sentään. Fifi sylkäisi tirpan suustaan maahan, ja molemmat tuijottivat toisiaan yhtä hölmistyneinä. Sitten tirppa lensi tiehensä. Ilmeisesti kumpikaan ei saanut kohtaamisesta vaurioita.

Onkohan kotini viereisessä metsässä muuten sellaisiakin eläimiä, jotka puolustavat poikasiaan käymällä raivokkaasti petoeläinten kimppuun? Mitähän Fifi niistä sanoo?

Hiusten halkomista

Tänä keväänä olen parissakin eri keskustelussa törmännyt kysymykseen hiusten värjäämisestä ja värjäämättä jättämisestä. Joillakin on aikaa ja kiinnostusta hiusten säätämiseen. Minä olen viimeksi saanut itseni raahatuksi kampaajalle noin vuosi sitten, kun piti karsia rispaantuneita latvoja. Ja nyt on taas korkea aika laittaa musta jätesäkki päähän, jos tällä kuontalolla yrittää poistua kotoa ihmisten ilmoille.

Hiuksia pitäisi siis lyhentää, mutta kuinka paljon? Jos otan nipun hiuksia hyppysiini, niin päänahan lähellä nippu on paksu, tummanruskea ja kiiltävä. Latvoja kohti edetessä hiustukko muuttuu ohuemmaksi, vaaleammaksi ja karheammaksi. Tästä voisi määritellä hiusten tuuheuden puoliintumispituuden: millä etäisyydellä päänahasta hiusnipussa on jäljellä enää 50% alkuperäisestä tuuheudesta. Ja voisi pyytää kampaajaa iskemään saksilla siihen kohtaan.

Hiusten takkuisuuteen puolestaan vaikuttaa havaintojeni mukaan kolme asiaa: hiusten karheus, pituus ja lukumäärä. Hyvin karheat hiukset pyrkivät takertumaan toisiinsa kuin epämääräinen kasa piikkilankoja. Hyvin sileät hiukset puolestaan eivät vuorovaikuta toistensa kanssa. Tietyllä matkalla x kahdella hiuksella on hiusten sileydestä riippuva todennäköisyys muodostaa takku. Mitä pidemmät hiukset ovat, sitä useampia tilaisuuksia niillä on muodostaa takkuja keskenään.

Teoriani mukaan takkuisuus riippuu myös hiusten lukumäärän kertomasta. (Niille, jotka eivät muista peruskoulun matematiikan oppimäärästä kertoman laskemista, pikakertaus: merkintä 5! lausutaan "viiden kertoma", ja se lasketaan 1*2*3*4*5 = 120. 10! = 1*2*3*4*5*6*7*8*9*10 = 3.628.800. Isojen lukujen kertomat ovat järkyttävän isoja lukuja.)

Jos päässä on vain kaksi hiusta, ne joko muodostavat keskenään takun tai sitten eivät. Jos joukkoon lisätään kolmas hius, se voi muodostaa takun kumman tahansa alkuperäisen hiuksen kanssa. Jos lisätään neljäs hius, tämä neljäs yhdistyy kolmen ensimmäisen hiuksen muodostamiin takkuihin, tai muodostaa omia takkuja jonkin kolmesta hiuksesta kanssa. Ja niin edelleen... Wikipedian mukaan ihmisellä on keskimäärin 100.000 hiusta. Teoreettisten takkujen määrän laskeminen on vielä työläämpää kuin tukkaan syntyneiden takkujen selvittely. Mutta tämän vuoksi ystävällä, jolla on ohuet ja sileät hiukset, mutta hiusten lukumäärä suuri, saattaa olla vielä epätoivoisemmat takut kuin minulla, jolla on järjellinen määrä hevosen häntäjouhia päässäni.

Vielä vinkki luonnontieteiden opiskelumotivaation kohottamiseksi niille, joita kiinnostaa vain hiusten laittaminen: irrottakaa kaveriporukalla jokaiselta yksi hius, ja tutkikaa niiden paksuutta mikrometriruuvilla tai mikroskoopilla. Aidon blondin hiukset ovat ohuimmat.

Ja minä sain taas lykätyksi kampaajalle menemisen huomiseen.

Hehkulamppuvitsi, osa 2

Kuinka monta Microsoftin koodaajaa tarvitaan vaihtamaan palanut lamppu?

- Ei yhtään. Pimeys on huoneen ominaisuus, jota ei ole luokiteltu virheeksi.

Vaateongelmia

Olen viime vuosina seurannut sivusta, kun avopuoliskoni on ladannut vaatekaappiinsa uusia päivityksiä. Minä sen sijaan tuskastun vaateostoksilla. Silloin, kun olin akateemisesta vapaudesta nauttiva opiskelija, minulla ei ollut rahaa ostaa uusia vaatteita. Nyt, kun olen töissä, minulla olisi rahaa, mutta ei ole aikaa haaskattavaksi vaatekaupoissa kiertelemiseen. Lisäksi, jos vaatekaupassa tulee oppilaita vastaan, se taitaa olla merkki siitä, että olen liian vanha asioimaan siinä kaupassa.

Olen viimeksi ostanut istuvat housut Lindexistä silloin, kun se oli hiljattain avattu lapsuudenkotikaupunkiini - juuri ja juuri 1990-luvun puolella. Housut sopisivat edelleen, mutta ne alkavat olla liian kuluneet. Haalistunut väri oli helppoa korjata värjäämällä ne uudelleen pesukoneessa - ja peruskoulun kemian oppimäärällä pitäisi kenen tahansa ymmärtää, että Tekstiilivärisuola(TM) on vain hienompaan pakettiin pakattua natriumkloridia. Mutta kun taskujen kiinnitysreunat kuluivat niin puhki, että avaimet ja nenäliinat putoilivat irtirepeytyvistä taskuista, housut eivät olleet enää minun taidoillani pelastettavissa.

Uusien housujen ostaminen tuntuu siltä, kuin yrittäisi lasten palikkatestissä sovittaa nelikulmaista palikkaa kolmion muotoiseen reikään. Onko kenelläkään oikeasti jäätelötuutin muotoinen alaruumis, jolle sopii alaspäin kapenevan katkaistun kartion muotoiset housut? Nykyhousut kiristävät sääristä, koska kapeat lahkeet ovat hienot. Housut kiristävät reisistä, koska siinä kohtaa vaikuttava kitka pitää housut (suunnilleen) ylhäällä. Ja joko ne valuvat lantion kohdalle asetetulta vyötäröltä, koska vyötärö on sijoitettu anatomisesti väärään kohtaan, tai sitten ne kiristävät vyötäröltä, jos säädän vyön niin, etteivät housut valu.

Miksei mistään tahdo saada sellaisia ihmisenmuotoisia housuja, jotka pysyisivät ylhäällä siksi, että vyötärön korkeudella on kapeampi kohta, joka ei mahdu valumaan lantiolta? Tai edes oikean kokoisia: olen vähän liian leveä käyttämään isoimpia lastenvaatteita, mutta vähän liian kapea ja aivan liian lyhyt käyttämään pienimpiä aikuistenvaatteita. Sopivankokoiset housut tarkoittaa sitä, että housuille ei tarvitse tehdä muuta muokkausta kuin lyhentää lahkeet. (Kun tekee sen työn itse, saa sellaiset lahkeet kuin sattuu tulemaan.)

Pitääkö tässä ruveta ompelemaan vaatteet itse, kun kaupasta ei saa sellaisia kuin haluan? Vai peitänkö kaikki siviilivaatteeni labratakilla, vaikka geometriantunnilla ei olisikaan vaarana saada vaatteilleen roiskuvia kemikaaleja?

Vihaan tietokoneita

Vihaan tietokoneita, ja tunne tuntuu olevan  molemminpuolinen.

Läppärini toiminta oli alkanut vähitellen hidastua. Kone alkoi muistuttaa omistajaansa erityisesti siinä suhteessa, että herääminen ja käynnistyminen oli tuskaisen hidasta. Noin kuukausi sitten käynnistyminen alkoi tökkiä entistä pahemmin, kun noin kahdella kerralla kolmesta sisäänkirjautuminen ei vain edennyt siihen asti, että koneella olisi voinut tehdä yhtään mitään. Varauduin henkisesti siihen, että joka kerta, kun halusin käyttää konetta, minun piti odottaa, jumittuuko se käynnistymisvaiheessa, tarvittaessa painaa virtanappi viideksi sekunniksi pohjaan, laskea hitaasti kymmeneen ja käynnistää uudestaan. Yleensä tämä piti toistaa pari kolme kertaa, kunnes kone oikeasti käynnistyi.

Samalla nettiselainten toiminta alkoi hidastua. Sivulta toiselle siirtyminen kesti yleensä minuutin tai pari. Skype kuitenkin toimi moitteetta, joten vika ei ilmeisestikään ollut siinä, että nettiyhteys olisi ollut hidas. Selaimet vain jumittivat vähän väliä Ei vastaa -tilaan. Lopulta edes tehtävienhallinta ei kyennyt sulkemaan jumittunutta selainta - eikä koko tietokonetta, vaan ainoa tapa saada kone sammumaan oli jälleen kerran nojata virtanappiin.

Henkilökohtainen mikrotukihenkilöni totesi, ettei tässä auta muu kuin koko käyttöjärjestelmän täydellinen pura-ja-kasaa-remontti. Hän komensi minut ottamaan varmuuskopiot kaikesta arvokkaasta, ja sitten etsimään koneen mukana vuosia sitten tulleet asennuslevyt. Levyt löytyivät, ja mikrotukihenkilö kysyi vielä viisi kertaa, olenko todella varmuuskopioinut kaiken, mitä voi tulla ikävä. Vakuutin, että olen.

Kiintolevyn alustaminen ja käyttöjärjestelmän uudelleenasennus kesti toista tuntia. Jossakin vaiheessa tuli mieleeni, että otinkohan tosiaan varmuuskopiot myös niistä työpöydällä olleista valokuvakansioista, vai ainoastaan työhön ja luottamustoimiin liittyneistä kansioista. No, jos jotain jäi kopioimatta, niin se oli varmaan aika arvotonta, jos se ei tullut mieleenkään varmuuskopioita tehdessäni. Jos en ole edes itse jaksanut katsella valokuvia koirasta ja maisemista moneen vuoteen, niin joutivat mennäkin.

Lopulta käyttöjärjestelmä ilmoitti, että asennus on valmis. Mikrotukihenkilö naureskeli, että as if. Siitä se asentaminen vasta alkoi, kun ensin ladattiin käyttöjärjestelmän päivitykset, sitten virustorjunnan päivitykset, sitten lisää käyttöjärjestelmän päivityksiä, ja vasta sitten uskallettiin lähteä nettiin etsimään niitä ohjelmia, jotka koneelle piti ladata, jotta sitä voisi käyttää johonkin. Asennusten jälkeen piti käynnistää kone uudelleen n+1 kertaa, jotta se olisi valmis ottamaan vastaan seuraavat asennukset. Ylitöiksi meni, mutta nyt pystyn sentään lukemaan sähköpostia ja päivittämään tätä blogia.

Kirosin avuttomuuttani uudelleenasennusten edessä. Mistä minä tiedän, mikä on se virustorjunnan päivityspaketti, joka täytyy asentaa aivan ensimmäiseksi, ennen kuin koneelle menee asentamaan mitään muuta? Osaan suunnilleen lausua käyttöjärjestelmäni nimen, mutta en tiedä, onko se 32-bittinen vai 64-bittinen, saati sitä, mihin bittien määrät vaikuttavat. Onneksi minulla on henkilökohtainen mikrotukihenkilö, joka on paitsi tietojenkäsittelyn ammattilainen, myös vapaa-ajallaan kiinnostunut harrastaja.

Kuuluuko kyky uudelleenasentaa käyttöjärjestelmä nykyajan yleissivistykseen, vai onko se ammattilaisten hommaa siinä missä auton moottorin vaihtaminen? Mikrotukihenkilö lohdutti, ettei hänkään osaa korjata itse autoaan. Hän osaa kuitenkin sentään selittää autonkorjaajalle, mikä autossa on vikana: tyhjä akku vaatii erilaisia toimenpiteitä kuin avaimen katkeaminen virtalukkoon, vaikka molemmista on seurauksena se, että auto ei käynnisty.

Jos autoni ei käynnistyisi, osaisin päätellä jotain siitä, syttyykö kojetauluun yhtään valoa ja pitääkö starttimoottori ääntä. Mutta kun tietokoneeni ei käynnistynyt, osasin selittää vain, että "se jumittaa käynnistyessään eikä käynnisty", ja olisin voinut täsmentää selostustani ainoastaan valikoimalla kirosanoja, jotka kuvaisivat osuvasti vian käyttäjässä aiheuttamaa turhautumisastetta, mutta eivät itse vikaa. Voi vi...rheilmoitus sentään. Miksi tietokoneiden toiminnan käsittäminen on niin vaikeaa?

En ole varma, kuulunko niin sanottujen diginatiivien sukupolveen. Muistan lapsuudestani, että isän matkalaukunkokoinen läppäri oli vaikea käyttää, koska se toimi täysin näppäimistön varassa. Käyttäjän piti muistaa ulkoa, mitä näppäimiä painamalla pystyi tallentamaan, tulostamaan ja poistamaan työn. Hiirtä ei ollut siihen aikaan vielä keksitty. Yritin kai kerran tai pari kirjoittaa sillä koneella jotain, mutta läppärin toimintalogiikan oppiminen osoittautui mahdottomaksi.

Äiti osti paremman tietokoneen, kun olin noin 10-vuotias. Siinä oli jo hiiri ja käyttöjärjestelmänä Windows 3.11. Opin avaamaan ja sulkemaan ikkunoita, pelaamaan Civilizationia ja piirtämään alkeellisia bittikarttakuvia alkeellisella piirto-ohjelmalla. Äiti nalkutti, ettei kaikkia piirtämiäni kuvia voida tallentaa, koska tietokoneen muisti tulee niin täyteen, ettei kone enää jaksa toimia. Osa kuvista siirrettiin levykkeille, ja osa tuhottiin.

Ajat muuttuvat. Nykyisin ymmärrän, että bittikartta on muistia haaskaava tapa tallentaa kuva, mutta siitä tulee ongelma vain silloin, kun yritän lähettää ison nipun kuvia sähköpostin liitetiedostona. Yksittäisiä kuvia ei enää poisteta tietokoneen muistitilan vapauttamiseksi. Nykylapset eivät tiedä, mikä on levyke. CivNetin jouduin poistamaan omalta läppäriltäni muutama kuukausi sitten, koska kyllästyin haaskaamaan kaiken vapaa-aikani pelaamalla peliä, joka bugittaa aina juuri silloin, kun olen voittamaisillani - cannot support so many military units. Viime kesänä minua vaadittiin opettelemaan vektorigrafiikan piirtämistä, koska liian pienistä bittikarttakuvista erottuvat pikselit häiritsivät ohjaajan esteettistä silmää. Latasin ilmaisen ohjelman netistä.

Jotkut asiat eivät muutu. Pari vuotta sitten mittasin yliopiston fysiikan harjoitustyöosastolla Planckin vakion tutkimalla röntgensäteilyn heijastumista ruokasuolakiteestä. Mittaustietokoneen käynnistyessä iski nostalgia: Windows 3.1:hän se siinä! Saman vanhan ystävän tapasin pari vuotta aiemmin kemian harjoitustyöosastolla, kun ohjaaja vaati, että mittaustulosten tasoittaminen suoralle täytyy tehdä ohjelmalla, josta saa paperitulosteen liimattavaksi havaintopäiväkirjaan. Lukiossa käyttämäni graafinen laskin olisi tehnyt samat laskutoimitukset nopeammin kuin laitoksen tietokone käynnistyi, mutta pelkän lopputuloksen kirjoittaminen muistiin ei ohjaajalle kelvannut.

Mielestäni osaan suunnilleen käyttää tietokonetta niihin asioihin, jotka minun täytyy saada tehdyksi, mutta olen tuskastuttavan kädetön tietokoneiden asentamisessa ja huoltamisessa. Osaan vain nojata virtanappiin ja repiä akun irti, mutta siihen se sitten jääkin. Olenko yhtä avuton kuin autoilija, joka osaa kyllä siirtyä autollaan paikasta toiseen, mutta ei tankata eikä lisätä lasinpesunestettä?

Mihin vedetään tietokoneen käyttämisen ja korjaamisen välinen raja?

Tekee mieli hakata päätä seinään, kun luen Opettaja-lehdestä kirjoituksia, joiden mukaan ylioppilaskirjoituksissa pitäisi pikaisesti päästä käyttämään tietokoneita. Nykyajan lukiolaiset ovat diginatiiveja, ja tietokoneen käyttäminen on heille niin luontevaa, että koevastausten kirjoittaminen kynällä ja paperilla tuntuu teennäiseltä, tai jotain. Tai sitten joku tietokoneintoilija tuntee tuskanväreitä, kun muistaa, että modernin ajan fantasiat eivät vielä olekaan toteutuneet, ja yrittää korjata tilannetta näyttävästi vaatimalla tietokoneita ylioppilaskirjoituksiin.

Tietokoneintoilijat kyllä myöntävät, että pelkkä koevastausten kirjoittaminen tietokoneilla ei kohenna lukiolaisten atk-taitoja, koska kaikissa lukioissa ei ole riittävästi tietokoneita edes opettajille. Ja minusta se kaikkein vakavin ongelma on, että kouluissa ei opeteta riittävästi tietokoneen käyttöä välineenä, koska opettajatkaan eivät osaa käyttää sitä. Joissakin kouluissa tarjotaan atk-valinnaisainetta, mutta usein tätä valinnaisainetta välttelevät juuri ne oppilaat, jotka kaikkein kipeimmin tarvitsisivat opastusta tietokoneen käyttämisessä. Taitavammat oppilaat puolestaan osaavat kysyä opettajalta liian vaikeita kysymyksiä.

Minä en suurin surminkaan olisi suostunut kirjoittamaan matematiikan ylioppilaskoetta tietokoneella. Yrittäkääpä itse kirjoittaa edes toisen asteen yhtälön ratkaisukaava

sillä tekstinkäsittelyohjelmalla, jota eniten käytätte. Ei, en osannut kirjoittaa sitä tähän blogitekstiin, joten jouduin esittämään sen kuvana. LaTeXilla tämäkin onnistuu kirjoittamalla $ x = \frac{-b \pm \sqrt{b^2-4ac}}{2a}$ - kunhan on ensin opiskeltu pari päivää, miten LaTeX-dokumentin kirjoittamisessa pääsee alkuun.

Opiskelijoilla on aivan riittävästi päänvaivaa siinä, että he oppivat kirjoittamaan lyijykynällä ruutupaperille sellaisia matemaattisia kaavoja, että matemaatikko pystyy seuraamaan heidän ajatuksenjuoksuaan. Jos itse matematiikan lisäksi aiheutettaisiin kognitiivista kuormitusta vielä siitä, että kykenee kirjoittamaan ajatuksensa tietokoneella, taakka olisi aivan kohtuuton. Älkääkä sanoko, että kyllä nykynuoret osaavat tietokonetta käyttää, koska eivät kaikki osaa. Eräskin keskivertoa lahjakkaampi yhdeksäsluokkalainen sanoi, ettei pysty toimittamaan kotiainettaan minulle sähköpostiin, koska ei osaa lähettää liitetiedostoa. Toinen kysyi, mitä näppäimiä painamalla saa @-merkin. Muutama lukiolainen pyysi lupaa tehdä tilastomatematiikan kurssilla vaaditun taulukkolaskentatyön mieluummin kynällä paperille, koska he eivät osaa käyttää Exceliä. Annoin luvan, koska osasin neuvoa vain, että kokeilkaa kaikkia toimintoja ja tallentakaa se, mikä tekee sen, mitä halusitte.

Jos matematiikan - tai sen puoleen fysiikan tai kemian - ylioppilaskoe on joskus tarkoitus suorittaa tietokoneella, niin matematiikan - fysiikan, kemian - oppimäärään täytyy ehdottomasti lisätä vähintään yksi kurssi: matemaattisten kaavojen ladonta sillä tietokoneohjelmalla, jota käytetään kirjoituksissa. Tätä kurssia ei voi sisällyttää muihin kursseihin, vaan tietokoneen käyttäminen täytyy opettaa erikseen, ja sinifunktion derivointi erikseen.

Lisäksi tietokoneen käyttäjille täytyy järjestää riittävästi teknistä tukea. On ammattilaisten asia varmistaa, että tietokone ei bugita juuri silloin, kun valmis vastaus pitäisi lähettää arvostelijalle, ja että epärehellinen kokelas ei voi kilauttaa kaverille. Tekninen tuki ei kuulu matematiikanopettajien työhön sen enempää kuin luokan vuotavan vesihanan korjaaminen tai loisteputkilamppujen vaihtaminen.

Olen yrittänyt hyödyntää tietokoneita yläkoulun fysiikan ja kemian oppitunneilla silloin, kun tietokoneet ovat asian käsittelemisen kannalta hyödyksi. Olen antanut oppilaiden etsiä netistä taustatietoja ryhmätöiden pohjaksi, olemme pelanneet jätteenlajittelupeliä ja vierailleet Säteilyturvakeskuksen sivuilla. Pidän kuitenkin kalvosulkeiset mieluiten piirtoheitinkalvolla, koska piirtoheitin on riittävän yksinkertainen ja toimintavarma laite. Jos jostain syystä yliolanheittimen lamppu on hajonnut, niin voin välittömästi ottaa käyttöön suunnitelma B:n ja kirjoittaa kalvolta muistiinpanot liitutaululle. Jos laatisin samasta sisällöstä powerpointsulkeiset, ja sitten luokan tietokone kieltäytyisi avaamasta tiedostoa, olisin pulassa.

Viimeksi eilen jouduin säätämään tietokoneen kanssa. Halusin näyttää oppilaille pari kuvaa videotykillä, joten tallensin kuvat muistitikulleni ja siirsin ne ennen tunnin alkamista tikulta luokan tietokoneelle. Poistin muistitikun turvallisesti, ja sitten varmuudeksi testasin, miltä kuvat näyttävät valkokankaalla. Tietokone ilmoitti, että minun täytyy rekisteröidä Corel Paint Shop Pro, hyväksynkö käyttöehdot... Voihan vi...rheilmoitus.

Selvitin, oliko luokan tietokoneella muita kuvan avaamiseen sopivia ohjelmia. Paint levitti kuvan epäselväksi pikselimössöksi. Vihaan yhteensopimattomia tietokoneohjelmia! Lopulta keksin luoda powerpoint-tiedoston, johon ei tullut sanaakaan tekstiä, mutta johon onnistuin liittämään ne kuvat. Kun oppilaat saapuivat luokkaan, pystyin jo esittämään täysin rauhallista ja hyvin valmistautunutta asiantuntijaa.

Seuraavan kerran tietokoneet kettuilivat noin viisitoista minuuttia myöhemmin, kun haimme oppilaille läppärit, joilla heidän oli tarkoitus etsiä taustatietoja omia töitään varten. "Mä en muista mun salasanaa! Tää ei löydä verkkoyhteyttä! Tästä loppui akku! Sivua ei voida näyttää!" Aaaarrrggh. Oppilasläppäreissä on eri käyttöjärjestelmä kuin opettajan koneessa ja kotikoneessani, joten minulla ei ole aavistustakaan, missä valikossa pitää suorittaa langattoman verkkoyhteyden voodoomanaaminen, jotta kone tajuaa olevansa internetissä. Keksin ratkaisuksi vain, että viedään se kone takaisin varastoon, ja jatka töitä kännykälläsi, jos sillä pääsee nettiin. Jos ei pääse, niin mene sellaisen kaverin pariksi, joka pääsee omalla kännykällään.

Ihan hiukkasen harmittaa kuluttaa edellinen ilta siihen, että suunnittelen pedagogisesti tarkoituksenmukaisen tiedonhakuharjoituksen, joka kaatuu siihen, että oppilaiden koneilla ei pääsekään nettiin, koska on matalapaine ja täysikuu ja käyttöjärjestelmän määräaikaispäivitys. Joissakin ryhmissä oppilaat osaavat neuvoa toinen toisiaan, mutta toisissa eivät. Mikä avuksi? En oikein usko, että jokaiseen kouluun saadaan omaa atk-tukihenkilöä, jonka tehtävänä on varmistaa, että laitteet toimivat ja opettaja saa keskittyä varsinaiseen työhönsä. Jos koulutuksen järjestäjät säästövimmassaan vähentävät siivoojia ja talonmiehiä, niin mistä riittäisi määrärahaa digitalkkarin palkkaamiseen?

Pitääkö opettajan pätevöityä kemistin, fyysikon, kasvatuspsykologin, poliisin, ensihoitajan, sihteerin, rauhanturvaajan ja äidin lisäksi vielä mikrotukihenkilöksi? Vai ratkaiseeko ongelma itse itsensä, kun melkein jokaisella lapsella on kohta älykännykkä? Miten silloin käy sen ainoan oppilaan, jolle vanhemmat eivät osta opiskelussa välttämätöntä välinettä?

Toistaiseksi minä taidan ratkaista ongelman teettämällä vain harjoitustehtäviä kirjasta. Ainakaan ryhmätöissä ei tule ongelmia sen suhteen, että jos Elli on kirjoittanut vihkoonsa sinisellä kynällä, niin Ville ei pysty lukemaan sitä, koska Villellä on punainen kynä - ja vuotta vanhempaa mallia kuin Ellin kynä.