2012-04-16

Verkoston voima

Olin tänään asukasyhdistyksen vuokratavarapäivystäjänä. Yhdistys oli viime kesään mennessä toiminut 20 vuotta samassa tilassa ja samalla konseptilla, vuokraten opiskelijoille edullisia kokoontumistiloja ja hyödyllisiä tavaroita, ja vuokrauksista huolehti palkattu järjestösihteeri. Viime kesänä merkittävin yhteistyökumppanimme lopetti taloudellisen tukensa myrskyisissä merkeissä, ja yhdistys menetti rahat, tilat ja työntekijän. Yhdistyksen hallitus kuitenkin kieltäytyi ajamasta toimintaa kokonaan alas: vuokrattavat tavarat siirrettiin toiseen paikkaan, toisen yhdistyksen käytössä olevaan tilaan, ja ilman työntekijää hallituksen jäsenet päivystävät vuorotellen ilman palkkaa vuokratavaroiden äärellä.

Vuokratavarapalvelu oli muuttohärdellin ajan pois käytöstä, ja uudessa paikassa ensimmäinen kuukausi oli hiljaista. Nyt asiakkaat ovat jälleen löytäneet palvelun. Ennakkovarauksia ei ollut saapunut sähköpostiin, mutta vuoron puolivälissä tavarakaapin luo ilmestyi asiakas, joka halusi vuokrata videokameran.

Muistin, että yhdistyksen vuokratavaravalikoimaan on joskus kuulunut videokamera, mutta varastettiinko se silloin, kun joku epärehellinen lähimmäinen murtautui tavarakaappiin? Yritin soittaa kaapin inventoineelle hallituksen jäsenelle. Numeroon ei saatu yhteyttä. Toinen hallituksen jäsen ilmestyi paikalle ja kertoi, että videokamera on tallessa, ja että se oli viimeksi kolmannella hallituksen jäsenellä, joka palautti sen inventaarion suorittaneelle hallituksen jäsenelle.

Asiakas kysyi, onko videokamerassa myös jalusta. Soitin kolmannelle hallituksen jäsenelle, joka muisti, että hän palautti kameran ja jalustan sille inventaarion tehneelle kaverille. Soitin uudestaan inventaarion tehneelle kaverille, joka kertoi, että kamera on hänen asunnollaan, ja jalusta myös, ja päättelimme, että neljäs hallituksen jäsen on luultavasti lähistöllä, ja hänellä on vara-avain siihen asuntoon, jossa kamera sijaitsee. Inventaarion tehnyt kaveri soitti neljännelle kaverille, joka soitti hetken kuluttua minulle ja kertoi, että hän on lähdössä hakemaan kameraa ja tulee aivan pian.

Asiakas täytti yhteystietonsa vuokrasopimukseen sillä aikaa, kun neljäs hallituksen jäsen etsi kameraa ja jalustaa ystävänsä asunnosta. Kun hän saapui kameran kanssa, toinen hallituksen jäsen piipahti taas paikalle ja neuvoi asiakkaalle, miten kameraa käytetään. Toinen hallituksen jäsen yritti myös selvittää, milloin seuraava kameran lainausta suunnitellut kaveri tarvitsee kameraa, eli kuinka kauan kamera saa olla lainassa, mutta oikeaa henkilöä ei tavoitettu.

Asiakas oli ilmeisesti myös tottunut siihen, että ainejärjestötoiminnassa jonkun kaverinkaveri tietää, mistä löytyy edullisesti vuokrattava videokamera. Minä en vielä ole täysin tottunut siihen yhteisöllisyyteen, joka vallitsee niiden asukasyhdistyksen hallituksen jäsenten keskuudessa, ketkä asuvat samassa talossa. Minusta tämä vuokraustapahtuma toi mieleen jonkin kehitysmaan: varaston hyllyssä on vain tyhjä kohta, mutta soitan kaverille, joka soittaa kaverinkaverille, ja hetken kuluttua kaverinkaverinkaveri ilmestyy kaivatun esineen kanssa. Vuokrauksesta ei kuitenkaan peritty pärstäkertoimen mukaista suojelurahaa kaikille kaverinkaveri-ketjun jäsenille, vaan julkisen hinnaston mukainen hinta. Hinnat on suunniteltu siten, että vuokratuotoilla on tarkoitus pystyä ostamaan yhdistykselle uusi videokamera sitten joskus, kun nyt käytössä oleva kamera hajoaa.

Viime vuosien aikana olen oivaltanut, miten suuri merkitys verkostoilla on edelleen. Virallisesti Suomessa eletään modernissa markkinataloudessa ja korruptoitumattomassa byrokratiassa, jossa kansalaiset ovat yhdenvertaisia. Jokainen saa saman kohtelun samaan hintaan kuin kaikki muutkin, riippumatta siitä, mihin sukuun syntyy tai tarjoaako virkailijalle suklaakarkin. Tähän viralliseen maailmaan tottuneena tuntui hurjalta herätä siihen todellisuuteen, että verkostoilla on sittenkin väliä. Vaihtoehtoina on joko maksaa täysi listahinta joka asiasta, tai tuntea oikea kaverinkaveri.

Koulutussosiologian tenttikirjassa mainittu sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma, jotka lapset perivät vanhemmiltaan maksukyvyn ohella, ruumiillistui silmieni edessä asukasyhdistyksen hallituksen yhteystiedoiksi. Lainasin kaverinkaverille auton starttikaapeleita - joten hänen ei tarvinnut ostaa niitä kiskurihintaan ainoalta huoltoasemalta, joka oli auki siihen aikaan, kun hänen oli pakko saada autonsa käyntiin. Tuttavani tarvitsee vappupuheen pitämiseen megafonia - ja minä saan hallituksen jäsenenä vuokrata maksutta asukasyhdistyksen megafonin. Asiakkaan ainejärjestökaverinkaverinkaveri oli saanut vinkin, että asukasyhdistyksen vuokratavarapalvelu on jälleen käynnissä, mutta toisen ainejärjestön nurkissa, ja että asukasyhdistyksen valikoimaan kuuluu videokamera. Ensimmäinen ihminen, jonka tapasin ensimmäisenä päivänäni fysiikanopiskelijana, on luotettavin tietämäni koiranhoitaja - joten en joudu raahaamaan koiraa koirahoitolaan, kun matkustan pariksi päiväksi toiseen kaupunkiin keskustelemaan sikäläisten asukasaktiivien kanssa siitä, miten naapureita pitäisi innostaa auttamaan toisiaan.

Arkisten asioiden hoitaminen tulee paljon kalliimmaksi, jos verkostoja ei ole. Tyypillisellä opiskelijalla ei ole varaa maksaa markkinahintoja kaikista tarvitsemistaan palveluista, ja sen vuoksi opiskelijat tarvitsevat ylioppilaskuntaa ja ainejärjestöjä: joko järjestö voi tarjota välttämättömiä palveluita jäsenilleen alennettuun hintaan, tai sitten järjestössä toimimalla tutustuu kaveriin, joka voi järjestää palvelun ilmaiseksi.

Virallisesti Suomessa ei tahdota nähdä, miten tärkeää edelleen on tuntea oikeita ihmisiä. Yhteiskunta yrittää auttaa köyhyydestä ja mahdollisuuksien puutteesta kärsivää ihmistä järjestämällä hänelle riittäväksi arvioidun määrän rahaa. Mutta rahan riittävyys riippuu vahvasti siitä, mistä kaikesta joutuu maksamaan listahinnan. Kuinka paljon verkostojen puutetta voi korvata rahalla? Kuinka paljon sitä on mielekästä yrittää korvata rahalla? Mieletöntä olisi sekin, että sosiaaliviranomaiset yrittäisivät järjestää jokaiselle syrjäytymisvaarassa olevalle norminmukaisen määrän kavereita, kontakteja ja verkostoja.

Veroilla ja tulonsiirroilla yritetään helpottaa sitä elämän epäreilua ominaisuutta, että jotkut lapset saavat enemmän taloudellista pääomaa kuin toiset, koska ymmärsivät valita fiksusti perheen, johon syntyivät. Onko vielä epäreilumpaa, että jotkut lapset saavat kotoaan enemmän sosiaalista pääomaa kuin toiset? Jotkut oppivat vanhempiaan jäljittelemällä, miten suostutellaan tuntemattomat ihmiset tekemään palveluksia tai miten luodaan uusia kaverisuhteita. Toiset oppivat, että listahinnoista ei tingata eikä ohjesäännöstä poiketa - eivätkä edes näe edessään niitä mahdollisuuksia, joita hyödyntämällä toiset menestyvät. Ihmisten synnynnäiset temperamenttierotkin aiheuttavat verkostojen luomiseen mahdollisuuksien epätasa-arvoa.

Olen kuitenkin toiveikas sen suhteen, että kylmän tasapuolisen hinnoittelun lisäksi ihmiset löytävät toistensa vapaaehtoisen avuliaisuuden. Esimerkiksi Aalto-yliopiston Kassi-palvelu helpottaa kimppakyytien sopimista, peliseuran löytämistä tai porakoneen lainaamista, kunhan sinne vain kertyy tarpeeksi käyttäjiä, joiden viestit houkuttelevat sinne lisää käyttäjiä. (Minä sain kuulla Kassista naapuriltani, johon tutustuin, kun järjestin naapuruston yhteistä saunailtaa, jossa asukkaat voisivat tutustua naapureihinsa.)

Joskus olen tuntenut, että olen ottanut asukasyhdistyksen toiminnasta liian suuren vastuun kannettavakseni. Välillä olen väsynyt tähän kerhotoimintaan. Mutta tämänpäiväisen soittoketjun kaltaiset tapahtumat virkistävät kuitenkin niin paljon, etten malta lopettaa. Toivottavasti asukasyhdistyksen vuokratavarapalvelu antaa asiakkaille yhtä paljon iloa kuin meille järjestäjille.

Rahasta ja työoloista

Olen töissä peruskoulun 7.-9. luokkien opettajana. Olin ollut useamman peruskoulun ja lukion tarvittaessa tilattavien sijaisten listalla joitakin vuosia, kun sain kutsun nykyiseen työpaikkaani. Minun piti mennä sinne ensin vain yhdeksi päiväksi erään viranhaltijan koulutuspäivän vuoksi, mutta samalla viikolla samasta koulusta oli jäänyt toinen opettaja ennenaikaiselle äitiyslomalle. Kun rehtori tarjosi puolen vuoden määräaikaisuutta ja todennäköistä jatkoa perhevapaiden merkeissä, jätin opintojeni viimeistelyn roikkumaan ja menin ansaitsemaan rahaa.

Ensimmäisen vuoden ajan minulla oli varsin vähän tunteja, ja korkeakoulututkinnon puuttuessa alempi tuntipalkkakin, mutta opintotukeen verrattuna palkka tuntui ruhtinaalliselta. Lisäksi tuntui turvalliselta ajatella, että kahden viikon päästä torstaina voin mennä kello 12 suorittamaan rästissä olevan harjoitustyön, koska tiesin etukäteen, mihin aikaan olen milloinkin töissä. Tarvittaessa tilattavana sijaisena olisin ehkä saanut muutamasta keikasta kuukaudessa yhtä paljon palkkaa, mutta lähitulevaisuuden suunnittelu olisi ollut paljon vaikeampaa. Ja on helpompaa opettaa viikosta toiseen samoja oppilaita samassa luokassa, jossa on voimassa samat järjestyssäännöt, kuin kulkea koulusta toiseen.

Viranhaltijan äitiysloma jatkui lukukauden kerrallaan muunnimisinä perhevapaina, ja minä pidän puoleksi vuodeksi sovittua sijaisuutta "vakituisena" työnä. Nyt näyttää siltä, että sijaistarve päättyy 2.6.2012. Viimeistelen graduni kesällä, ja sen jälkeen voin hakea töitä maisterin pätevyydellä. Jos en saa syksyksi töitä, täydennän jotain puuttuvia kursseja, jotta saisin vuoden kuluttua kolmannen opetettavan aineen.

Minulla on edelleen hiukan normia vähemmän työtunteja ja alennettu tuntipalkka, mutta silti en tiedä, mihin saisin kulumaan nettopalkkani 1400 euroa. Se on noin tuhat euroa enemmän kuin opintotukeni oli pari vuotta sitten. En osaa kuvitella, millaista elämä olisi, jos minulla olisi täydet työtunnit, täysi pätevyys ja sama työpaikka eläkeikään asti. Ottaisinko sikakalliin asuntolainan, kuluttaisinko rahaa ostoksiin vai lahjoittaisinko tuntuvan osan hyväntekeväisyyteen?

Käyttäytymistaloustieteen (vai miten behavioral economics pitäisi suomentaa?) mukaan tulojen kasvu aiheuttaa lyhytaikaista onnentunnetta, mutta vähitellen ihminen sopeuttaa kulutustasonsa uuteen tulotasoonsa. Jotkut jäävät koukkuun, ja tarvitsevat palkankorotuksen toisensa perään säilyttääkseen perustyytyväisyytensä. Suureen palkkaan tottuneelle ihmiselle tuottaa suuria vaikeuksia vähentää kulutustaan, jos käytettävissä oleva rahamäärä pienenee. Minä en ole vielä sopeutunut siirtymiseen opintotuelta osapäivätyöntekijäksi. Lapsiperheiden rahantarpeeseen en osaa kommentoida mitään. Minulla on elätettävänä kissa ja koira, ja eläinten ruokaan riitti rahaa opintotuestakin. Onneksi kumpikaan elukoista ei ole sairastanut kalliisti. (Sekarotuiset ovat tunnetusti terveimpiä...)

Kesäloman alkaessa tulen olleeksi lähes kaksi vuotta peruskoulunopettajana. Läheiseni - varsinkin ne, joilla itsellään on opettajatausta - ovat kyselleet, olenko ihan varma, että haluan isona työskennellä opettajana. Aikaisemmin olin aika varma. Kerroin uteliaille seiskaluokkalaisille, että haluan olla mieluummin hyvä kemianopettaja, joka innostaa jonkun oppilaistaan opiskelemaan hyväksi kemistiksi, kuin olla itse keskinkertainen kemisti. Nyt palavin innostus alkaa olla hiipumassa, ja uupumus iskemässä. Laskevatko muutkin opettajat huhtikuun puolivälissä, kuinka monta työpäivää on jäljellä ennen kesälomaa?

Kuulemma hälyttävän moni nuori opettaja vaihtaa alaa viiden vuoden kuluessa valmistumisestaan. Ne, jotka jaksavat viisi vuotta, jaksavat sitten eläkkeelle asti. Jotain tarttis tehrä, jotta huolellisesti koulutetut ammattilaiset jaksaisivat tehdä sitä työtä, johon heillä on koulutus, ja jota jonkun on välttämättä tehtävä. On käynnistetty Nuori ope -koulutuksia ja perustettu ammatin vetovoimaisuutta pohtivia työryhmiä.

Opettaja-lehden raportoimista ammattiliiton käymistä neuvotteluista voisi päätellä, että suurinta vääntöä käydään palkasta. Ehkä opettajan palkka on huonompi kuin muissa yhtä pitkää koulutusta vaativissa ammateissa. Toisaalta työajat ovat inhimilliset. Mutta jos minä vaihdan peruskoulusta teollisuusfysiikkaan, niin se ei johdu palkasta, vaan työoloista. Nostan kaksi ongelmaa ylitse muiden: oppilaiden käyttäytyminen ja koulurakennusten kunto. Molemmat kertovat karulla tavalla, miten opettajien tekemää työtä arvostetaan.

Nuorison moittiminen rappeutuneeksi ja huonosti käyttäytyväksi on ollut aikuisten huvia jo antiikin Kreikassa yli 2000 vuotta sitten. Nykyajan Suomessa toisilla menee huonommin kuin toisilla. Koulussani on oppilaita, joihin voin luottaa kaikissa tilanteissa, ja ryhmiä, joiden oppitunteja odotan ilolla jo monta päivää etukäteen. Ja sitten on ryhmiä, joilta en saa ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin suunvuoroa sanoakseni edes "hyvää huomenta", koska enemmistö oppilaista vain jatkaa keskustelua vieruskaverinsa kanssa, ja 14-vuotiaita yksilöitä, jotka uskovat vain fyysisen voiman tuomaa auktoriteettia. Päätin aloittaa jonkin itsepuolustuslajin yritettyäni turhaan raahata rehtorin kansliaan poikaa, joka tehtävien tekemisen sijasta sytytti sytkärin ja leikki sillä luokassa. Yhden päivän pikasijaisena en tiennyt pojan nimeä enkä sitä, tepsiikö häneen paremmin uhkaus jälki-istunnosta vai äidille soittamisesta.

Kokeneempi kollega totesi, että peruskoulu perustuu sille ajatukselle, että oppilaat haluavat oppia, ja että he tottelevat aikuista. Osaan oppilaista kumpikaan olettamus ei päde, ja koululta puuttuu keinot toimia tällaisten oppilaiden kanssa. Minun mielestäni surullisinta on se, että muutama holtiton pelleilijä voi pilata työskentelyn myös niiltä oppilailta, jotka haluaisivat opiskella koulussa.

Epäilemättä osa nuorisosta oirehtii kotioloistaan johtuvaa pahaa oloa, eivätkä häiriköi ilkeyttään, vaan koska eivät kykene muuhun. Mutta ei heidän silti pitäisi antaa levittää pahaa oloaan luokkatovereihin ja opettajiin. Tällaisten oppilaiden kohdalta pitäisi jättää opetussuunnitelman mukainen opetus toissijaiseksi siksi aikaa, että pahan olon aiheuttaja korjataan ja oppilas palautuu koulukuntoiseksi.

Enemmistöllä nuorista on kuitenkin asiat varsin hyvin, paitsi että ei ole riittävästi keskittymiskykyä eikä kykyä ottaa toisia huomioon. Oppilailla on älyä ja kunnianhimoa, ja he ovat tottuneet keskustelemaan aikuisten kanssa, oppimaan uutta ja saavuttamaan tavoitteitaan. Mutta he eivät osaa odottaa vuoroaan eivätkä tinkiä omasta hetkellisestä edustaan koko ryhmän suuremman edun hyväksi. Jossain vaiheessa opettajalta loppuu kärsivällisyys, kun oppilaiden kilpailu typerimmän trollikommentin keksimisestä vie oppitunnista enemmän aikaa kuin opiskelu. Ikävintä on se, että hyväkäytöksisetkin oppilaat oppivat, että kirjoitetuista säännöistä huolimatta äänensä saa kuuluviin vain huutamalla röyhkeimmin toisten päälle, ei suinkaan viittaamalla ja odottamalla vuoroaan.

Välitunnilla oppilaita ei huvita mennä ulos, ja suuri enemmistö oppilaista näkee asian laumakysymyksenä: kun muutkaan eivät mene, niin minäkään en mene. Pieni vähemmistö oppilaista näkee asian valtakysymyksenä: mitä opettaja tekee, jos en liiku, ja onko sillä oikeasti keinoja pakottaa minut ulos? Opettajat ja rehtori näkevät asian terveyskysymyksenä: koulun sisäilma on niin huonolaatuista, että oppilaiden ja henkilökunnan oirehtimisen perusteella koko rakennus pitäisi sulkea, mutta kaupunki ei ota valituksia päänsärystä ja silmien kirvelystä vakavasti, jos oppilaiden sallitaan viettää välitunnit sisällä.

Nätisti sanottuna työpaikallani on sisäilmaongelma, ja kiinteistön omistaja yrittää ratkaista ongelmaa lisäämällä ilmanvaihtokoneita yhden kerrallaan, kun entisten teho osoittautuu riittämättömäksi. Rumasti sanottuna työpaikallani on huono ilmanvaihto, liikaa hiilidioksidia, liikaa pölyä, mikrobikasvusto ja asbestia. Lisäksi ahtaissa luokissa on huono ergonomia, ikkunoista vetää niin että oppilaat palelevat ilman takkia, käytävillä on valvontaa vaikeuttavia loukkoja ja opettajilta puuttuvat sosiaalitilat. Osasta ulko-ovista ei pääse poistumaan ilman avainta, ja osa luokkien ovista vaatii melkoista voimaa lukittuakseen tai auetakseen. Olen opettanut fysiikkaa luokassa, johon piti kantaa demonstraatioissa tarvittu vesi ämpärillä, koska luokassa ei ole vesipistettä.

Koulutuksen järjestäjä tietää ongelmat ja pyrkii järjestämään pedagogisesti tarkoituksenmukaiset opetustilat. Kaupungilla on käynnissä oma versionsa lastenjuhlista ja häistä tutusta tuolileikistä: musiikin soidessa kouluja siirrellään rakennuksesta toiseen, ja kun musiikki lakkaa, se koulu, joka jäi ilman kattoa päänsä päälle, lakkautetaan... Ei koulukiinteistöjen ylläpito toki näin sattumanvaraista toimintaa ole, mutta nykyisen kouluni tulevaisuus on opetuslautakunnan päätöksessä päätetty sitoa siihen, millä aikataululla Lukio X yhdistyy Lukion Y kanssa Päiväkodilta A vapautuneeseen tilaan, jolloin Lukion X tiloihin muuttaa Peruskoulu C, ja kun vuonna 2016 valmistuu uusi Peruskoulu B (jos valmistuu aikataulussa), niin nykyinen kouluni voidaan siirtää Peruskoulusta C vapautuvaan tilaan ja vanha homeinen opinahjo purkaa tarpeettomana. Siihen asti sinnitellään mikrobikasvuston, vetoisien ikkunoiden ja vesiämpäreiden kanssa.

Koulutuksen järjestäjä toimii voimassaolevien pelisääntöjen mukaan täysin oikein: heidän on halvempaa nauttia opettajien ja oppilaiden kärsivällisyydestä huonojen työskentelyolojen suhteen ja maksattaa terveyden menettämisestä aiheutuvat laskut jollakin muulla taholla joskus hamassa tulevaisuudessa, kuin sulkea huonokuntoinen koulurakennus välittömästi ja alkaa rakentaa uutta tilalle. Kysymys ei ole siitä, pitääkö jonkun menettää terveytensä pysyvästi, vaan kuinka monen pitää menettää terveytensä pysyvästi, ennen kuin tilanne muuttuu koulutuksen järjestäjän mielestä niin sietämättömäksi, että asialle täytyy oikeasti tehdä jotain.

Huonokuntoiset koulurakennukset voivat kiihdyttää koulujen ei-toivottua segregoitumista. Pätevimmät, aloitekykyisimmät ja reippaimmat opettajat voivat todeta, että pelastautukoon ken voi, ja hakeutua muualle töihin. Ne opettajat, jotka eivät usko mahdollisuuksiinsa löytää töitä muualta, jäävät kurjistuvaan kouluun. Ne vanhemmat, jotka ovat perillä asioista ja kiinnostuneita lapsensa hyvinvoinnista, yrittävät siirtää lapsensa vähin äänin pois homekoulusta. Jäljelle jäävät ne, joiden kotoa annetaan vähemmän tukea lapsen koulunkäynnille. Seurauksena ei ole pedagogisesti tarkoituksenmukainen oppimisympäristö.

Jos ammattiliitto haluaa säilyttää opettajan ammatin vetovoimaisena, niin ehdotan, että järjestöjyrien aikaa ja energiaa ei haaskattaisi palkankorotuksista kinaamiseen ennen kuin vakavammat ongelmat on korjattu. Ehdotan, että OAJ ottaisi pontevan nollatoleranssin sekä haistattelun että homeen suhteen. Jos näissä asioissa tapahtuu parannus ennen kuin minä ehdin hakeutua muualle töihin, niin teen kaikkeni antaakseni hyvää opetusta jokaiselle oppilaalleni. En halua vaarallisen työn palkanlisää homealtistuksen ja sytkäreiden vuoksi, vaan haluan pitää hyvinsuunniteltuja oppitunteja luokassa, jossa voi hengittää.

2012-04-01

Ojan pohjalla

Sain ajokortin kymmenen vuotta ja kaksi kuukautta sitten. Tänään ajoin ensimmäisen kerran autoni sellaiseen paikkaan, että tarvitsin traktorin apua päästäkseni jatkamaan matkaa.

Yritin peruuttaa pihalta tielle, mutta auton peileistä tulkitsin sijaintini hieman väärin, ja peruutinkin osittain tien vieressä olevaan ojaan. Auton takapyörät pääsivät tielle asti, mutta etupyörät juuttuivat lokaaliin potentiaalienergian minimikohtaan. Vetävien pyörien pito ei aivan riittänyt siihen, että auto olisi saanut itsensä kiskotuksi kokonaan tielle. (Toisin kuin väitetään, etuvetoisella autolla ei näköjään voi peruuttaa pois mistä tahansa liemestä.)

Ystävällinen naapuri tuli virittämään hinausliinan auton vetokoukusta traktorin keulaan, ja veti autoa traktorilla metrin verran oikeaan suuntaan. Toinen takarengas kohosi hetkeksi irti tiestä, mutta tilanne oli pian ohi ja auton kaikki neljä rengasta taas tukevasti tien pinnassa. Auto ajettiin takaisin pihalle pikaista vauriotarkastelua varten. Sen pohjaan oli takertunut hiukan ruohotupsuja, mutta muita merkkejä maakontaktista ei havaittu.

Säädin peilit paremmin, ja peruutin uudestaan tielle. Tällä kertaa pääsin onnistuneesti perille. Kotona havaitsin vielä, että auton keulassa oleva lohkolämmittimen pistorasia oli täynnä lunta. Millaisessa kulmassa auton keula oikein otti kontaktia ojan pohjalla olevaan lumeen, kun lumi tunkeutui pistorasian suojaläpän alle, mutta ei kuitenkaan näyttänyt rikkoneen mitään?

Suuremmilta vaurioilta siis vältyttiin, mutta Murphyn laki ilkkuu tämän liikenneonnettomuuden ajoituksessa. Kuka muka uskoo, että kukaan oikeasti ajaisi autoaan ojaan aprillipäivänä?