Viikonloppufiilis

En yleensä rieku baareissa valomerkkiin asti, mutta kun labrakaveri väittelee, niin karonkan jatkojen jatkot jatkuvat kolmannen valomerkin jälkeen vielä laboratorion taukohuoneessa. Kun Väitöskirjaohjaaja alkoi yksi kerrallaan ylistää opiskelijoitaan hyviksi tyypeiksi, katsoimme Kokeneemman Kollegan kanssa parhaaksi takavarikoida hänen löytämänsä tonkan denaturoimatonta spriitä.

Juhlinnan jälkeen aion viettää viikoloppua lähinnä lataamalla akkuja.

#Harrasteauto #virtavähissä

Luontevaa kuin suomalainen seuraelämä

Facebookissa jaetun linkin kautta päädyin tänään labrassa uunin jäähtymistä odotellessani lukemaan spekuloivaa keskustelua suomalaisten naisten baarikäyttäytymisestä.

Näin kesällä on tultu käytyä viihteellä ja baareissa ja siellä suomalaisten naisten asenteet hämmästyttävät, vaikka jokainen tietää miksi baariin lähdetään. Kun ystävällisesti lähestyy suomalaista naista baarissa, vaikka sanomalla moi, niin suomalainen nainen vain katsoo silmät palloina kuin tietämättä miksi hänelle moikataan.

Kun saman tekee baarissa ulkomaalaiselle naiselle, tämä reagoi heti ja moikkaa takaisin ja jopa kysyy mitä kuuluu. - - 

Niin, ne maahanmuuttajat eivät ole vielä oikein sopeutuneet suomalaiseen kulttuuriin, vai miten se nyt meni? Käytös, joka pintapuolisesti tarkasteltuna vaikuttaa siltä, että 

Eräänlainen sivistys puuttuu suomalaiselta naiselta.

johtuu siitä, että

jokainen suomalainen* tietää miksi baariin lähdetään

mutta ulkomaalaistaustainen tulkitsee baarin sosiaalisia tilanteita oman kulttuurisen viitekehyksensä mukaisesti. Eläväisemmän small talk -kulttuurin maasta saapunut nainen olettaa, että jos uusi baarituttavuus avaa keskustelun sanomalla "moi, mä olen Urho**, mitä kuuluu?", siitä seuraa hetki rupattelua siitä, mistä ulkomaanelävä on kotoisin ja miten hän on viihtynyt Suomessa, eikä sen ihmeempää. 

Ulkomaalaiselta (tai pitkän ulkomaillaoleskelun jälkeen Suomeen palanneelta) naiselta puuttuu aavistus siitä, että jos nainen noteeraa Urhon olemassaolon ja jopa vastaa ystävällisesti tervehdykseen, Urho ei tulkitsekaan sitä small talkiksi. Naisen täytyy varoa, ettei Urho luule, että nainen on hänestä pariutumismielessä kiinnostunut! Suomalainen nainen pelkää, että vastauksen "moi, kiitos hyvää kuuluu" jälkeen hän ei pääse loppuiltana enää eroon Urhosta, joka yrittää liimautua hänen seuraansa. Siksi

Suomalaisen naisen käytöstavat baareissa ovat luontaan pois työntäviä. Ei ole iloisuutta, seurallisuutta, ei olla lähestyttäviä. - -

koska he yrittävät viestittää, että

- - eivät halua miehen lähestyvän heitä.

Kunnollinen suomalainen heteromies todellakin kärsii siitä, että hän kuuluu joukkoon, jolla on suomalaisten naisten silmissä huono maine. On ikävää, että muutama ääliö on pilannut koko ryhmän maineen.***

Miten huonomaineista ryhmäänsä parempi yksilö voisi viestittää uusille tuttavuuksille, että ensivaikutelman aktivoimat ennakkoluulot eivät päde hänen kohdallaan? Millainen kravatti, rintamerkki tai huomioliivi tarkoittaisi sitä, että asusteen käyttäjä etsii baarista hauskoja keskusteluja uusien ihmisten kanssa, ja lupaa olla ryhtymättä maanvaivaksi, jos keskustelukumppani haluaakin lopettaa keskustelun?

Jan Rossin osuvasta loppupäätelmästä muuttaisin vain yhden sanan:

Eräänlainen sivistys puuttuu suomalaiselta naiselta baarikansalta. Ei osata, ei haluta ja eikä ymmärretä. Surullista.

* lisäys omani
** nimi muutettu
*** Tuliko muuten kenellekään muulle tästä sellasta bon voyage -tunnetta, siis että ootte kuullu tän joskus aikasemminkin?

Hy-yöks

Mikä on pahempaa kuin herätä aamulla siihen ääneen, joka kuuluu läppärin päällä istuvasta kissasta, joka valmistautuu oksentamaan karvapallon?

-- Se, että ei herää siihen ääneen, joka kuuluu läppärin päällä istuvasta kissasta, joka valmistautuu oksentamaan karvapallon.

Onneksi läppärin kansi oli kiinni, eikä kannen alle tihkunut neste näytä aiheuttaneen pysyviä vaurioita. Toimikoon tämä muistutuksena siitä, että varmuuskopiot on pidettävä ajan tasalla, jos asuntoon on pesiytynyt tasmaniantuholainen kissa.

Vitkuttelun taito aloittelijoille ja edistyneille

Vähäisenä graduntekijänä luulin, että jos haluan vältellä työntekoa vitkuttelemalla, minun täytyy istua koko päivä kotisohvalla tai surffata netissä kaikilla muilla paitsi lähdeviitteeksi kelpaavilla sivuilla. Väärin luulin.

Sama vanha fysiikan laboratorio on nyt avannut kokonaan uuden ulottuvuuden vitkuttelumahdollisuuksille. Voin mennä aamulla laboratorioon ja käyttää ensimmäisen tunnin etsimällä kadonnutta ruuvimeisseliä, sitten kaksi tuntia etsimällä kaliumhydroksidiliuosta, ja sitten onkin jo lounasaika. Jos lounaalla joku kollegoista kertoo, missä kaapissa kaliumhydroksidia säilytetään, niin loppupäivä kuluukin arvaillessa, kuinka väkevää liuos mahtaa olla, kun sitä ei ole pullon kylkeen merkitty.

Tällä menetelmällä voin antaa kollegoille ja Väitöskirjaohjaajalle perustellusti sellaisen vaikutelman, että teen jotakin mielekästä tutkimukseni hyväksi. Mikään ei kuitenkaan etene ilman sitä ruuvimeisseliä ja kaliumhydroksidia.

Ilmeisesti myös kollegat hyödyntävät samaa vitkuttelumenetelmää. Sen vuoksi pidä-työpöytä-siistinä- ja palauta-lainaamasi-välineet-takaisin-samaan-paikkaan-kampanjoilla ei ole saatu aikaan muutosta laboratorion toimintakulttuuriin. Yrityselämän palveluksessa toimiva Mikrotukihenkilö vahvisti, että sama ilmiö havaitaan myös työelämässä. Pari ensimmäistä työpäivää uudella työmaalla kuluu aina etsiskelemällä jotakin piuhaa, jonka piti sopia tähän liittimeen, mutta ei se sitten sopinutkaan.

Ilmainen vinkki uudelle hallitukselle: sitokaa luonnontieteellistä tutkimusta tekevien korkeakoulujen rahoituksen tulospalkkiot siihen, kuinka monta prosenttia laboratoriovälineistä löytyy pistokokeessa oikeilta paikoiltaan.

Day 6: They still think I'm a grad student

Sain syövytystarkoitusta varten käyttööni tarkkuusvirtalähteen, joka on kaksi kertaa kalliimpi kuin autoni. Kokeneempi Kollega oli sitä mieltä, että minun pitäisi ohjelmoida LabView'lla virtuaalinen laiteajuri, jonka kautta voisin käynnistää ja sammuttaa virtalähteen.

Minusta virtalähde muistutti 1980-luvun videonauhuria, ja piin syövyttäminen halutuilla spekseillä vastasi videonauhurin ajastamista nauhoittamaan haluttu ohjelma. Ne, jotka ovat joskus onnistuneet ajastamaan videonauhurin ennen kuin ShowView-koodit ja digiboxit keksittiin, voivat kuvitella, olisiko tehtävä yhtään sen helpompi, jos videonauhuriin kytkisi tietokoneen ja yrittäisi ohjelmoida sen käynnistämään nauhoituksen.

Minä painelin kaikkia virtalähteen nappuloita ja tavasin käyttöohjetta. Välillä sain punaisen merkkivalon syttymään, mutta valon sammuttua kävi ilmi, että Kauniit ja Rohkeat ei ollutkaan tallentunut... eikun siis pii ei ollut syöpynyt. Uudet painallukset, uusi yritys, uusia tapoja mokata syövytys. (Yllätyksekseni en toistanut sitä perinteistä tapaa, jossa tuhotaan syövytyslaitteisto.)

Neljän eri tavoilla pilatun näytteen jälkeen sain aikaiseksi nämä:

Kahdesta ylärivin näytteestä piti tulla samanlaisia, ja alarivin näytteistä keskenään samanlaisia. Ja jokseenkin siltä ne silmämääräisellä vilkaisulla näyttävätkin.

Nyt on osoitettu, että annettujen vaatimusten mukaisesti syövyttäminen on mahdollista. Seuraavaksi pitäisi keksiä, minkä värisiä kuvioita syövyttämällä pitäisi saada aikaan.

Jatkoon!

Aikaisemmin tapahtunutta: Helmikuun viimeisenä päivänä jätin tiedekunnalle jatko-opintohakemuksen. Maaliskuussa sain tiedon, että hakemukseni on hyväksytty. Huhtikuussa kävin sopimassa ohjaajan kanssa, että aloitan työt toukokuussa.

Toukokuussa minut tilattiin lukion matikanopettajan sijaiseksi. Kesäkuun alussa menin yliopistolle katsomaan, vieläkö ohjaaja muistaa minut. Graduohjaaja Numero Kakkosesta tuli jatko-opinto-oikeuden myötä Väitöskirjaohjaaja. (Hän on ollut myös Graduohjaaja Numero Ykkösen väitöskirjaohjaaja viime vuosisadan lopusta asti. Jännityksellä odotamme, saako Graduohjaaja Ykkönen oman väitöskirjansa valmiiksi tällä vuosisadalla.)

Ensimmäisenä jatko-opiskelupäivänäni kävin elektroniikkakaupassa tilailemassa mittalaitteita yliopiston laskuun. Väitöskirjaohjaaja ei suostunut kirjoittamaan minulle kauppaan mitään ostolupaa, koska hän arveli, että elektroniikkakauppias myy mitä tahansa kenelle tahansa, joka yrittää tilata jotakin yliopiston laskuun. Hän oli oikeassa - elektroniikkakauppias ei kysynyt edes nimeäni, saati henkilöllisyystodistusta.

Toisena jatko-opiskelupäivänäni Kokeneempi Kollega antoi minulle vähänkäytetyn läppärin, kasan National Instrumentsin asennuslevyjä ja ohjeen "asenna tästä tarvitsemasi ohjelmat virtalähdettä ja resistanssimittaria varten". Mitäköhän niistä minä mahdan tarvita? Kokeillaan vaikka kasan keskimmäistä ja toiseksi alimmaista levyä.

Plug and Pray -menetelmällä sain seuraavien kahden tunnin aikana asennetuksi kolme levyllistä ohjelmistoa ja rikotuksi koneen internetyhteydet. Kokeilin kääntää jokaista internetasetuksiin liittyvää säädintä jonka löysin, ja kun se ei auttanut, hain Kokeneemman Kollegan apuun. Hän löysi vähän lisää säätimiä kokeiltavaksi, mutta mikään niistäkään ei auttanut, joten haimme Laboratoriomestarin apuun. Laboratoriomestari kokeili vielä lisää säätimiä, ja totesi, että kone on toimitettava seuraavana päivänä joko toisen kerroksen ikkunasta pihalle tai mikrotuen palveluiden piiriin.

Kolmantena jatko-opiskelupäivänäni sain toisen läppärin, jossa oli National Instrumentsin ohjelmisto valmiina. Kokeneempi Kollega ohjeisti minua etsimään tietynmerkkisen virtalähteen ajurin ja opettelemaan käyttämään sitä, ennen kuin haemme virtalähteen lainaan toisesta laboratoriosta. Yritin pari tuntia löytää ajuritiedostoa eri valikoista, ja sitten löysin vahingossa netistä virtalähteen 600-sivuisen käyttöohjeen.

Minä tykkään käyttöohjeista! Virtalähteen käyttöohjeesta kävi ilmi, että laitteen etupaneelissa olevia näppäimiä painelemalla voi luoda noin kymmenellä painalluksella sellaisen virtapulssin, jota varten minun piti ladata ja askarrella LabView'lla ajuri. Kysyin Kollegalta, halutaanko tässä tilanteessa tuloksia nopeasti, vai onko aikaa tehdä työt tietokoneen avulla.

Kollega ärähti, että minun pitäisi opetella pitämään suuni kiinni silloin, kun se on oman etuni mukaista. Olen hänen kanssaan tästä asiasta aivan samaa mieltä. Aion kuitenkin, fysiikan laitoksen Standard Operation Proceduresta poiketen, valita työn suorittamisen kannalta järkevimmän työkalun.

Huomenna haemme lainaksi sen virtalähteen, jolla minun on tarkoitus syövyttää piitä. Hinnaltaan noin kaksi kertaa autoani kalliimpi virtalähde, 40-prosenttinen vetyfluoridiliuos ja millintarkkaa sovittamista vaativat tiivisterenkaat luovat otolliset olosuhteet Paulin ilmiön esiintymiselle.

Pitääpä muistaa kysyä, minkälaiset vastuuvakuutukset yliopistolla on jatko-opiskelijoille, ennen kuin aloitan syövytykset.

Univelkaa

Joskus sitä tuntee itsensä tyhmäksi, kun ei ymmärrä mennä ajoissa nukkumaan.

Päädyin toukokuun lopuksi erääseen lukioon matematiikanopettajan sijaiseksi. Kaikki työpäivät alkavat kello 8.15.

Herättyäni kello 6.30 kykenen varsin hyvin samaistumaan matemaattisesti lahjattomien henkilöiden kokemukseen siitä, ettei tajua prosenttilaskua eikä muista, kumpi koordinaatiston akseleista olikaan x ja kumpi y.

Jos suorituskyvyn heikentyminen on univajeen funktio, niin sijoittamalla funktion lausekkeeseen havaittu suorituskyky sekä valvottujen öiden määrä voidaan laskea, kuinka fiksu sitä oikein olisi, jos olisi saanut viime yönä riittävästi unta. Epäilen, että ainakin osa opiskelijoitteni mä-en-ymmärrä-sanaakaan-koko-tunnista-porukasta voisi parantaa oppimistuloksiaan merkittävästi univajeen käänteisoperaatiolla. Onko vapaaehtoisia osallistumaan tilastolliseen tutkimukseen?

Disconnected

Olin kirjoittamassa toista blogikirjoitusta, kun yhtäkkiä internettini meni rikki.

Wanhassa kunnon Toshiba-läppärissäni on käyttöjärjestelmän internet-asetustenhallinnan lisäksi pieni mekaaninen kytkin, jossa lukee ON ja OFF. Kun kytkin on asennossa ON, sen vieressä palaa natriuminkeltainen, wifi-symbolin muotoinen valo. Kun kytkimen kääntää asentoon OFF, valo sammuu, eikä yhdistäminen langattomaan verkkoon onnistu millään konfiguroinnilla, kirouksilla eikä sudoilla.

Ja kesken blogikirjoituksen työstämisen läppäri tilttasi. Siirsin vähäksi aikaa koko painoni käynnistysnapin päälle, ja ohjelmisto käynnistyi uudelleen, mutta verkkoyhteys ei. Keltainen valo ei syty, vaikka mekaanista kytkintä kääntää asennosta toiseen.

Henkilökohtainen Mikrotukihenkilöni on huolehtinut siitä, että meillä ollaan langattomia. Ainoa internetpiuha, joka taloon tulee, menee suoraan langattomaan reitittimeen. Läppärit ovat langattomassa verkossa. Tulostin on verkossa. Skanneri on verkossa. Älypuhelimet ovat kotona langattomassa verkossa. Jopa stereolaitteisto on Mikrotukihenkilön hywin wanhan kannettawan tieto-koneen kautta langattomassa verkossa, jotta sillä voi soittaa musiikkia Spotifysta. (Minä pidän kynsin hampain kiinni ghettoblasteristani ja noin 20 cd-levystäni, koska en osaa ottaa puhelimella yhteyttä siihen stereoläppäriin voidakseni laittaa musiikkia soimaan. Huonon musiikkimakuni tietäen, ehkä se oli Mikrotukihenkilön tarkoituskin.)

Yritin kytkeä Älypuhelimeni piuhalla läppäriin, koska puhelin sai kyllä yhteyden langattomaan verkkoon. Läppärin internetasetustenhallinta ilmoitti, että yhteys on muodostettu. Älypuhelimen asetustenhallinta herjasi, että yhteyttä ei voida muodostaa. Nettiselain herjasi, että sivua ei voida näyttää, ja kehotti ensin tarkistamaan, onko koneen verkkoyhteys kunnossa, ja sitten etsimään korjausvinkkejä ohjesivulta, jota ei voida näyttää.

Harkitsin hetken, että lähtisin repimään sitä ainoata nettipiuhaa irti langattomasta reitittimestä ja kokeilemaan, suostuuko läppäri muodostamaan yhteyden piuhaan. Reitittimessä tuli kuitenkin vastaan odottamaton hässäkkä muita johtoja, joiden funktiosta minulla ei ole aavistustakaan. Tajusin, että tähän vuorokaudenaikaan ei kannata lähteä kokeilemaan hihasta ravistettuja korjausratkaisuja laitteisiin, jotka eivät (vielä) ole rikki.

Otin siis käyttöön Acerin Pädin, joka ostettiin vuosi sitten kokeilumielessä: kuinka huono voi halvin Suomessa myytävä tablet-tietokone olla? (Vastaus: just niin huono.) Ja pääsin langattoman verkon kautta internetyhteisöni luo ilmoittamaan, että en pääse internettiin.

Jotenkin epäilen, että läppärissäni ei tällä kertaa ole bittejä poikittain jumissa asetustenhallinnassa, vaan kenties sen mekaanisen kytkimen ympärillä on jokin mekaaninen vika. Tosin intuitioni saattaa olla pelkkää mielikuvituksen puutetta, kun en kykene edes kuvittelemaan, miten monella tavalla tietokoneen verkkoasetukset voivat olla solmussa.

Zen vs. koululääketiede

Sain lievän mutta sitkeän flunssan. Oivalsin, että limakalvojen turpoaminen on tehokurssi mielenrauhan saavuttamiseen mietiskelyn kautta. Joutavanpäiväiset häiriötekijät karsiutuvat merkityksettöminä pois, kun aivojen koko laskentateho valjastetaan hengitykseen keskittymiseen.

Vedä henkeä sisään, niisk. Hengitä ulos, köh. Hengitä sisään, niisk. Hengitä ulos, köh.

Niisk, köh. Niisk, köh. Niisk, köh.

Kuinka monta tuntia vielä, ennen kuin saan taas sumuttaa ksylometatsoliinia nenääni? Minä haluan stressaantua lukemattomista sähköposteista, ohi menneistä määräajoista ja siitä, mitä muut rähjäisestä ulkonäöstäni ajattelevat, enkä pysähtyä miettimään hengittämistä. Eläköön salisyylihapon asetylointisynteesistä alkanut lääketieteen voittokulku, jonka ansiosta meillä on särkylääkkeitä, nuhalääkkeitä, allergialääkkeitä, antibiootteja*, koiralle rokotteita ja kissalle pillereitä! (Kissa tosin ei tunnu arvostavan. Mutta minä arvostan sitäkin enemmän.)

*joihinkin tauteihin vielä hetken aikaa tehoavia, kunnes pölöt, jotka popsivat antibiootteja fiiliksen mukaan, onnistuvat kehittämään vastustuskykyisen bakteerikannan.

Ööliä läikkyy

Alkoholin aiheuttamia haittoja yritetään tällä kertaa vähentää rajoittamalla oluen saatavuutta.

http://hs13.snstatic.fi/webkuva/sarjis/940/1305800352448?ts=395

Ihan itse loogisesti ajattelemalla* väitän, että hyväätarkoittavilla rajoituksilla aiheutetaan alkoholin kulutustottumuksien polarisoitumista. Ratkaisevana tekijänä on yksilöiden kyky suunnitella tulevaisuuttaan: Niiden suomalaisten, jotka eivät pysty ennakoimaan yli kahden tunnin kuluttua tapahtuvia asioita, alkoholinkulutus vähenee. Niiden suomalaisten, jotka pystyvät suunnittelemaan yli kahden tunnin päässä olevaa tulevaisuutta, alkoholinkulutus kasvaa.

Rajoituksilla yritetään ilmeisesti saada aikaan tilanne, jossa suomalaisen tekisi mieli nauttia olut, mutta koska olutta ei myydä, suomalainen joutuu ostamaan alkoholittoman juoman. Ja ehkä tästä syntyy positiivinen itseään vahvistava kierre, kun suomalainen huomaa, että myös alkoholitonta juomaa voi juoda, eikä seuraavalla kerralla enää haluakaan olutta. Tai sitten suomalainen yhdistää mielessään alkoholittoman juoman maun pettymyksen ja holhouksen aiheuttamaan vitutukseen.

Ennakointikykyisempi osa suomalaisista päätyy kuitenkin hankkimaan oluensa etukäteen, jotta olutta varmasti on saatavilla silloin, kun sitä tekee mieli nauttia. Jos oluen ostamiseksi täytyy matkustaa Alkoon tai Viroon asti, niin kerralla kannattaa tuoda isompi lasti. Ja kun kotivarastosta löytyy enemmän olutta kuin lähikaupasta, sen nauttimisen kynnyksenä ei enää toimi kauppaan lähtemisen vaiva eikä myyjän arvio asiakkaan päihtymystilasta. Omassa autotallissa saatetaan myös luovuttaa juomaa alaikäisille todennäköisemmin kuin kaupassa tai kapakassa.

Rajoitusten suunnittelijoiden olisi siis syytä tunnustaa tosiasiat, eli että rajoitukset vaikuttavat eri kohderyhmien käyttäytymiseen eri tavalla. Jos ennakointikyvyttömien suomalaisten alkoholinkulutuksen vähentämisellä saadaan niin merkittäviä hyötyjä, että niiden saavuttamiseksi kannattaa kannustaa muita kasvattamaan kotivarastojaan, se pitäisi myöntää julkisesti. Jos profiloinnista ei sanota mitään, on syytä olettaa, ettei niin pitkälle ole ajateltu, ja rajoitusten seuraukset ilmenevät sitten ikävänä yllätyksenä.


*Fysiikan professorit saavat säännöllisesti postia ihanitseajattelijoilta, jotka yrittävät perustella, miksi kvanttimekaniikka tai suhteellisuusteoria on väärässä. Yleensä nämä ihanitseajattelijat osaavat (skalaarien) yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskuja, eivätkä ymmärrä osittaisderivointia ja matriisien ominaisarvoja, joihin modernin fysiikan alkeet nykyisin perustuvat. Joskus mietin, kuulostavatko minun yhteiskuntaa käsittelevät ajatukseni sosiologian ja taloustieteen ammattilaisten mielestä yhtä avuttomilta kuin ihanitseajattelijoiden inttäminen, että "johan sen ihan järkikin sanoo, että aika kuluu yhtä nopeasti kaikkialla, ja jo Newton todisti että F=ma, joten Einstein oli väärässä!"

Ongelmanuorison ongelmat

Teinien ongelma on se, mitä liike-elämän oravanpyörän pyörittäjät eniten pelkäävät: teinit ovat nykytilanteeseen riittävän tyytyväisiä, eikä heillä ole mitään tavoiteltavaa. Tämä on oikeasti kauhea painajainen.

Ongelmateinit ovat tyytyväisiä, kunhan heillä on älypuhelin ja kavereita, joille puhelimella voi viestitellä. Jotkut haluavat jopa mopon. Ja nämä tavoitteet saavutettuaan he voivat keskittyä sosiaalisten suhteidensa ylläpitämiseen, koska mitään muuta ei enää kaivata. Peruskoulu on taantunut päivähoidoksi, ilman edes sitä varhaiskasvatuksellista elementtiä.

Peruskoulun ongelma on se, että opettajilla on tarjottavanaan hyvin vähän sellaisia asioita, joita oppilaat haluaisivat saavuttaa, mutta heillä ei vielä ole. "Jos opiskelet hyvin, saat kesätyöpaikan ja sieltä rahaa, jolla voit ostaa puhelimen ja mopon." Mitä välii, kun mulla on jo puhelin ja mopo? "Jos opiskelet nyt, voit isona valita, mitä työtä haluat tehdä." En mä halua tehdä mitään työtä. "Jos et opiskele, joudut jälki-istuntoon." Sama se, istunko kotona vai koulussa, maailmantuska murjoo yhtä pahasti kaikkialla.

Ne nuoret, joilla menee hyvin, ovat ymmärtäneet, että ponnistelun ja palkkion välillä on yhteys. Osa tietää, mitä he haluavat tehdä isona, ja vaikka toiveammatti vuosien varrella vaihtuisikin, ainakin he haluavat tehdä jotakin isona. Välillä opettaja joutuu selittämään, millä mekanismilla työstä X seuraa palkkio A, mutta ainakin palkkio A on heille tavoittelemisen arvoinen.

Ongelmanuorison muodostavat ne nuoret, joiden vanhemmat, opettajat, kuraattorit ja sosiaalityöntekijät varmistavat, että kaikki saavuttavat palkkion A samassa tahdissa, riippumatta siitä, kuinka paljon omaa vaivannäköä nuori on valmis laittamaan peliin. Tähän joukkoon kuuluu sekä curlingvanhempien jälkeläiset, joiden menestymisen vanhemmat varmistavat omalla toiminnallaan niin huolellisesti, että nuoren omille yrityksille ja erehdyksille ei ole tilaa, ja toisessa ääripäässä luku-, kirjoitus- ja käyttäytymistaidottomat nuoret, joita ei saa jättää luokalleen, etteivät he syrjäytyisi kaveripiiristään. Ongelmana on se, että nuori ei saa kokemusta siitä, mitä eroa on onnistumisen ja epäonnistumisen tunteella.

Peruskoulun järjestämisessä lähdetään edelleen siitä oletuksesta, että lapset haluavat opiskella uusia asioita, ja että he tottelevat aikuista auktoriteettia. Jos tämä oletus pitää paikkansa luokan enemmistön kohdalla, niin yksi tai kaksi sähläriä saattaa tehdä tehtäviä ihan vain siksi, että kaikki kaveritkin tekevät. Mutta jos ryhmässä on liian monta sellaista oppilasta, jotka eivät halua opiskella eivätkä pidä aikuista auktoriteettina, niin koulu on aivan keinoton heidän kanssaan.

Opettajat uupuvat ja haluavat vaihtaa alaa siksi, että liian suuri osa oppilaista ei ole sellaisia ideaalinuoria, joita varten peruskoulu on järjestetty. Joko nuorison täytyy muuttua takaisin tottelevaiseksi, tai sitten koulun täytyy muuttua sellaiseksi, että myös ongelmanuorten kanssa pystytään tekemään jotakin. Lisää resursseja? Pienemmät opetusryhmät? Joihinkin tilanteisiin se voi auttaa, mutta ei kaikkiin. Kipeämmin kuin rahaa peruskoulussa kaivataan uusia toimintatapoja - sellaisia, joiden avulla nuori saa itse kokea epäonnistumisen ja onnistumisen välisen eron, ja haluaa ryhtyä ponnistelemaan elämässään eteenpäin.

Hyväätarkoittava hyvinvointiyhteiskunta ei salli nuorten ottaa vastuuta juuri mistään, koska he eivät vielä osaa. Mutta miten sitä vastuun ottamista voisi oppia, jos sitä ei saa harjoitella? Nuoren pitää voida mokata jotain niin, että se tuntuu, ja että siitä ottaa opikseen. Ja toisaalta systeemin pitää sallia enemmän vapauksia niille, jotka osoittavat osaavansa käyttää niitä vastuullisesti. Tasapäistämisen suurin ongelma ei ole siinä, että samalla ruotsintunnilla opiskelee koko Gaussin käyrän mukainen oppilasaines, joista toinen puoli pitkästyy siksi, että harjoitukset ovat liian helppoja, ja toinen puoli siksi, että ei ymmärrä sanaakaan. Tasapäistämisen ongelma on siinä, että oman vaivannäön merkitys katoaa täysin.

Tasapäistävät ratkaisut otettiin 1970-luvulla käyttöön siksi, että joidenkin oppilaiden syrjäytymiskierre täytyi saada katkaistua. Aikaisemmin tehdystä virheestä ei saisi rangaista uudestaan ja uudestaan, koska sekin tuhoaa nuoren kiinnostuksen ponnistella kohti parempaa. Mahdollisuus puhtaalta pöydältä aloittamiseen tuli tarpeeseen. Mutta nyt puhtaalta pöydältä aloittamisen tulkitaan tarkoittavan sitä, että omien tekojen seurauksia ei tarvitse kohdata.

Jos minä saisin päättää, järjestäisin peruskoulun oppisisällöt niin kuin kamppailulajien vyökokeet: Kun oppilas on osoittanut osaavansa matematiikan alkeistaidot, hän saa siirtyä nextin levelin harjoitusryhmään. Jokainen opiskelee tietyn tason ryhmässä siihen asti, että on oppinut sen asiat, ja siirtyy sitten eteenpäin. Lahjakkuuserot tulisivat esille siten, että jotkut etenevät nopeammin ryhmästä toiseen. Mutta kaikki saisivat jokaisessa oppiaineessa niin paljon harjoitteluaikaa kuin tarvitsevat, ja toisaalta eteenpäin ei pääsisi välttelemällä töitä ja odottamalla, että aika kuluu. Päättötodistuksen saisi sitten, kun on suorittanut yhdeksännen tason kokeet kaikista oppiaineista.

Lisäksi antaisin päivittäin pieniä palkintoja niille oppilaille ja ryhmille, jotka tsemppaavat ansaitakseen palkintonsa. Avaisin pari mukavasti sisustettua luokkaa vapaata välituntihengailua varten niille oppilaille, joilla ei ole yhtään jälki-istuntoa odottamassa suorittamista. Tai sallisin viettää sisällä yhden välitunnin päivässä tasan siihen asti, kunnes ensimmäinen oppilas protestoi ulkovälitunnille menemistä. Ensimmäisestä protestista seuraisi kuulutus, että tämän viikon loput sisävälitunnit on peruutettu, ja ensi maanantaina aloitetaan alusta. Jos sisävälitunti olisi vielä perjantainakin voimassa, tarjoaisin silloin jotain herkkuja. Tai keksisin mitä tahansa ylimääräistä, minkä saavuttamiseksi oppilaiden pitäisi suostutella opettajia antamaan palkinto.

Nyky-yhteiskunnan ongelmana on se, että aikuistenkin on vaikea hahmottaa, mitä seurauksia heidän toiminnallaan - ja varsinkin toimimatta jättämisellään - on. Se on vielä vaikeampaa lapselle ja nuorelle, joka on todennäköisemmin joutunut kuin pyrkinyt päiväkotiin, kouluun, iltapäiväkerhoon ja kenties vielä harrastuksiinkin. Osaa nuorista heidän vanhempansa osaavat valmentaa tulevaisuutta varten, ja nämä nuoret saavat myös koulun opettamasta asiasisällöstä eniten hyötyä. Ongelmanuoret oirehtivat sitä, että sen paremmin koti kuin koulukaan ei opeta heille elämässä välttämättömiä taitoja, ja mielekkään tekemisen puuttuessa he pitävät hauskaa kavereiden kanssa ja odottavat kesälomaa.

Terveisiä kentältä OAJ:lle ja Opetushallitukselle: teinit eivät ole seonneet, vaan heidän toimintansa on terve reaktio maailmaan, joka on seonnut.

Kielioppia

Opettajatoveri oli pitänyt ruotsintuntia. Yhdeksäsluokkalainen poika oli kysynyt, onko är en- vai ett-sukuinen sana.

Opettaja oli aidosti ilahtunut kysymyksestä. Oppilas oli seurannut opetusta ja lopultakin tajunnut, että ruotsin kielessä on en- ja ett-sukuisia sanoja. Hän ei vain vielä ymmärrä, mitä eroa on verbeillä ja substantiiveilla.

Minä opetin seitsemäsluokkalaisille suomen kielen sijamuotoja. Ajattelin aloittaa kertomalla, kuinka suomalainen, ruotsalainen, saksalainen ja englantilainen taivuttavat sanan koira.

Päädyin aloittamaan siitä, että nimenhuudon aikana keräsin pois kaksi kännykkää, kaksi kännykän suojakuorta ja yhden lompakon, sekä komensin kaksi hälisevää ja luokassa olevia tavaroita sörkkivää oppilasta vaihtamaan paikkaa. Keskustelematta oleminen nimenhuudon ajan oli ylivoimaisen vaikeaa, mutta useimmat osasivat sentään ottaa kirjan ja vihkon esiin repusta.


En ihmettele, että minut on kutsuttu sijaiseksi sen vuoksi, että viranhaltijan ääni on käheytynyt.

Älä opeta minua vegaaniksi, Valio!

Olen ollut kuusi vuotta lakto-ovo-pescovegetaristi, eli syönyt kaikkea muuta paitsi kuolleita nisäkkäitä ja lintuja. Ankarasti pinnistellen olen pystynyt kuvittelemaan, että kanaa ei haittaa luovuttaa syötäväksi sellaisia munia, joista ei hautomalla kuitenkaan kuoriutuisi tipuja, ja että lehmä ei kärsi siitä, että siitä lypsetään maitoa. Sitten luin eläintenhoitajaopiskelijan kokemuksia navetoista, ja nyt on taas kertaluokkaa vaikeampaa selittää itselleni, että kahvin sekaan kaatamallani maidolla ei ole mitään tekemistä maitokarjan vasikoiden kurjan kohtelun kanssa.

Lehmänmaidolla on se eläinsuojelullinen ongelma, että lehmä tuottaa maitoa vain synnytettyään vasikan. Ja jokaisen maitolitran voi nauttia joko vasikka tai ihminen, mutta ei molemmat. Lypsävää lehmää ei tarvitse tappaa maidon tuottamiseksi, mutta maidon väistämättömänä sivutuotteena saadaan vasikanlihaa.

Ongelma ei ole siinä, että lopulta tuotantoeläimet kuolevat. Cityvihreäkin ymmärtää ravintoketjuista sen verran, että kaikki eläimet ovat toisenvaraisia, eli yhden kuolema on toisen elämä. Syödyksi tuleminen on yhtä luonnollista kuin syöminenkin. Ongelma on siinä, miten tuotantoeläimet elävät.

Kaveri, jolla on enemmän henkilökohtaista kokemusta navetoista kuin minulla, totesi, että hänen tuntemillaan maatiloilla eläimiä hoidetaan paljon paremmin kuin eläintenhoitajaopiskelijan kertomuksessa. Hienoa, että hyviäkin uutisia kuullaan, mutta pari esimerkkiä kummastakin äärilaidasta ei riitä kokonaiskuvan muodostamiseen. Tarkoittaako keskimäärin siedettävät elinolosuhteet tasaista laatua, vai sitä, että osaa eläimistä hoidetaan hienosti ja toisia surkeasti? Pitäisikö vaatia yleistä vaatimustason nostamista vai eläinlääkärin tehovalvonnan kohdistamista muutamaan huonomaineiseen navettaan?

Marketin kylmähyllystä on mahdotonta valita juuri sitä maitolitraa, joka on lypsetty lehmästä, jonka vasikka sai viettää tasapainoisen lapsuuden, ja jättää ostamatta maitoa, joka on tuotettu tilalla, jolla vasikoita nupoutetaan ilman kivunlievitystä.

Jos tynnyrilliseen jätevettä lisätään lusikallinen viiniä, tuloksena on tynnyrillinen jätevettä. Ja jos tynnyrilliseen viiniä lisätään lusikallinen jätevettä, tuloksena on tynnyrillinen jätevettä. 

Ja jos tynnyrilliseen vastuullisesti tuotettua maitoa lisätään lusikallinen riistomaitoa, tuloksena on tynnyrillinen riistomaitoa - sikäli kuin vastuullisesti tuotetun maidon käsite on mielekäs missään muualla kuin maitoteollisuuden mainoksissa.

Haluaisin nähdä eläintuotannon sisältäpäin lähtevän asennemuutoksen, jossa aloitettaisiin kitkemällä alalta huonon maineen aiheuttaneet toimintatavat perin juurin, eikä julkaisemalla veronmaksajien rahoilla mainoksia, joiden mukaan kaikki on hyvin. Jos eläinteollisuuden edustajat paheksuisivat suureen ääneen skandaalivideoissa kituvien eläinten omistajia eivätkä videoiden kuvaajia, se olisi paljon vakuuttavampaa viestintää.

"Tänne päästäkseen täytyy olla todellinen kansansuosikki Atrian ennakkosensuurin hyväksymä!"

 Tarjolla myös Kunsuuri Seetio ja Kim Il Kanaa. Kuva Oikeutta Eläimille -facebooksivulta.

Jotain luottamusta herättäviä toimenpiteitä odotellessani minä opettelen kaatamaan kahviini kauramaitoa. Ja leipomaan suklaakakun ilman kananmunaa. Ja kokeilen yksi kerrallaan muitakin vegaanireseptejä, kun eläinperäinen tuote toisensa perään alkaa kuormittaa omaatuntoa liian raskaasti. Tammikuussa niin teki moni muukin, toiset kerralla heittäytyen ja toiset varovaisesti maistellen. Kun aloittamisen kynnys on ylitetty, vegaaniruoka osoittautuu yllättävän hyvänmakuiseksi ja helpoksi valmistaa.

Eläintuotannon ryhtiliikkeellä on kiire, koska valinta lehmänmaidon ja kasvimaidon välillä perustuu enimmäkseen tottumukseen*. Maitolähettiläät kertovat valistuskierroksillaan, että punaisesta maidosta ei ole ollenkaan vaikeaa siirtyä rasvattomaan maitoon. Kunhan rasvattomaan makuun on tottunut, punainen maito alkaa maistua omituiselta. Sama pätee myös kaura-, soija-, manteli- ja riisimaitoon. Joten jos meijerit haluavat pitää asiakkaansa, niiden on syytä tehdä jotain ennen kuin varhaisen enemmistön asiakasryhmä ehtii niellä 30** lasillista kauramaitoa ja huomata, että lehmänmaito vasta maistuukin omituiselta.

*Ei ravintoarvoihin. Myös kasvimaitoja löytyy kalsiumilla ja vitamiineilla terästettyinä.
**Väitetään, että kun uutta makua on maistanut 30 kertaa, se alkaa maistua hyvältä - jos vain ensivaikutelman jälkeen jaksaa kiskoa vielä 29 maistiaista lisää.

Lukkosula rulez

Talvi yllätti jälleen autoilijan. +3 C ja 100 % RH (relative humidity, ilman suhteellinen kosteus) muuttui viikonloppuna yhdistelmäksi -16 C ja 100 % RH. Tällöin vesimolekyylit pyrkivät takertumaan kiinni toisiinsa ja muodostamaan lujan kiderakenteen. Tällainen kiderakenne muodostui Harrasteauton etuoven ja oviaukon kumitiivisteen väliin.

Kiderakenteen rikkomiseen tarvitaan energiaa joko lämmön tai mekaanisen työn muodossa. Totesin sekatavarakaupan myymät kertakäyttöiset lämpötyynyt kelvottomiksi - umpisurkea puhelimenikin luovuttaa ympäristöönsä lämpöä suuremmalla teholla kuin rautajauheen hapettumiseen perustuva lämmitin - ja siirryin käyttämään raakaa väkivaltaa. Kumitiiviste antoi ensin periksi siltä puolelta, jolta se on liimattu kiinni oviaukkoon, ja lopulta vähitellen myös siltä puolelta, jolta minä retuutin ovea auki.

Noukin autosta lohkolämmittimen sähköjohdon ja lämmitystolpan avaimen, ja luulin olevani jo voiton puolella. Mutta talvi yllätti tällä kertaa lämmitystolpan lukolla, joka oli jäätynyt kiinni.

Toivoin, että rautajauhetyynyn reaktio olisi kiihtynyt sen verran, että sillä olisi voinut sulattaa lukon. Totesin, että kun pitelin lämpötyynyä kiinni lukossa, sormiani alkoi paleltaa, eli lämmitysteho oli heikonlainen. Lopulta muistin, että Harrasteauton hansikaslokerossa on joskus säilytetty lukkosulaa siltä varalta, että joku tajuaisi voidella auton lukot ennen kuin ne jäätyvät kiinni. (Tietääkseni näin ei ole koskaan käynyt, mutta on hyvä olla varautunut mitä epätodennäköisimpiin skenaarioihin.)

Lukkosulapullon parasta ennen -merkintä oli kulunut pois, mutta pullon ulkoasusta päätellen se lienee ollut joskus 1990-luvulla. Hieman epäuskoisena pursotin ohutta lientä lämmitystolpan lukkoon, ja kääntelin avainta lukossa aikomuksenani katkaista avain, tai ainakin rikkoa lukko lopullisesti. Ällistyksekseni lukko aukesi nopeammin kuin älypuhelimen nettiselain oman kodin langattomassa verkossa.

Survoin sähköjohdon paikalleen, ja Harrasteauton lohkolämmitin lähti raksuttamaan kodikkaasti. Pursotin lukkosulaa vielä autonkin lukkoihin, ja yritin saada kuluneesta etiketistä luetuksi, mitä moinen ihmeaine sisältää. Erotin vain yhden sanan: 2-propanoli. Ipaa*! Siis samaa kamaa kuin kynsilakanpoistoaine.

Nyt tunnen syvää kunnioitusta arktisten autoilijoiden vuosikymmenten mittaan kumuloituneen viisauden äärellä. Ehkä ensi talveksi jaksan myös sivellä silikonia ovien tiivisteisiin, niin ovien avaamiseen riittäisi vähempikin väkivalta.

*Oluen ystäville Ipa tuo mieleen India Pale Alen, joka sisältää erityisen suuren konsentraation sitä, mikä tekee oluesta kitkerää ja pahanmakuista. Kemisteille Ipa tuo mieleen isopropanolin.