Talvi yllätti jälleen autoilijan. +3 C ja 100 % RH (relative humidity, ilman suhteellinen kosteus) muuttui viikonloppuna yhdistelmäksi -16 C ja 100 % RH. Tällöin vesimolekyylit pyrkivät takertumaan kiinni toisiinsa ja muodostamaan lujan kiderakenteen. Tällainen kiderakenne muodostui Harrasteauton etuoven ja oviaukon kumitiivisteen väliin.
Kiderakenteen rikkomiseen tarvitaan energiaa joko lämmön tai mekaanisen työn muodossa. Totesin sekatavarakaupan myymät kertakäyttöiset lämpötyynyt kelvottomiksi - umpisurkea puhelimenikin luovuttaa ympäristöönsä lämpöä suuremmalla teholla kuin rautajauheen hapettumiseen perustuva lämmitin - ja siirryin käyttämään raakaa väkivaltaa. Kumitiiviste antoi ensin periksi siltä puolelta, jolta se on liimattu kiinni oviaukkoon, ja lopulta vähitellen myös siltä puolelta, jolta minä retuutin ovea auki.
Noukin autosta lohkolämmittimen sähköjohdon ja lämmitystolpan avaimen, ja luulin olevani jo voiton puolella. Mutta talvi yllätti tällä kertaa lämmitystolpan lukolla, joka oli jäätynyt kiinni.
Toivoin, että rautajauhetyynyn reaktio olisi kiihtynyt sen verran, että sillä olisi voinut sulattaa lukon. Totesin, että kun pitelin lämpötyynyä kiinni lukossa, sormiani alkoi paleltaa, eli lämmitysteho oli heikonlainen. Lopulta muistin, että Harrasteauton hansikaslokerossa on joskus säilytetty lukkosulaa siltä varalta, että joku tajuaisi voidella auton lukot ennen kuin ne jäätyvät kiinni. (Tietääkseni näin ei ole koskaan käynyt, mutta on hyvä olla varautunut mitä epätodennäköisimpiin skenaarioihin.)
Lukkosulapullon parasta ennen -merkintä oli kulunut pois, mutta pullon ulkoasusta päätellen se lienee ollut joskus 1990-luvulla. Hieman epäuskoisena pursotin ohutta lientä lämmitystolpan lukkoon, ja kääntelin avainta lukossa aikomuksenani katkaista avain, tai ainakin rikkoa lukko lopullisesti. Ällistyksekseni lukko aukesi nopeammin kuin älypuhelimen nettiselain oman kodin langattomassa verkossa.
Survoin sähköjohdon paikalleen, ja Harrasteauton lohkolämmitin lähti raksuttamaan kodikkaasti. Pursotin lukkosulaa vielä autonkin lukkoihin, ja yritin saada kuluneesta etiketistä luetuksi, mitä moinen ihmeaine sisältää. Erotin vain yhden sanan: 2-propanoli. Ipaa*! Siis samaa kamaa kuin kynsilakanpoistoaine.
Nyt tunnen syvää kunnioitusta arktisten autoilijoiden vuosikymmenten mittaan kumuloituneen viisauden äärellä. Ehkä ensi talveksi jaksan myös sivellä silikonia ovien tiivisteisiin, niin ovien avaamiseen riittäisi vähempikin väkivalta.
*Oluen ystäville Ipa tuo mieleen India Pale Alen, joka sisältää erityisen suuren konsentraation sitä, mikä tekee oluesta kitkerää ja pahanmakuista. Kemisteille Ipa tuo mieleen isopropanolin.
