Työskentelyn teeskentelyä

Suunnittelin kirjoittavani kesän ajan tehokkaasti gradua. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla vietin neljä arkipäivää yliopistolla, ja häiritsin kollegojen työskentelyä valittamalla, että en saa mitään aikaiseksi. Kollegat auttoivat LaTeXin asetusten säätämisessä sen verran, että gradun raakile kääntyy ja huolehtii lähdeviitteistä suunnilleen oikein, paitsi että ääkkösten kanssa on edelleen pieniä ongelmia. Kirjoitin sisällysluettelon, lueskelin pari lähdeartikkelia, ja siihen se sitten jäikin.

Kesäkuun toisella viikolla aivoni irtisanoivat yhteistyösopimuksen. En viitsinyt edes teeskennellä tekeväni mitään hyödyllistä gradun eteen. Siivosin kotona ja norkoilin netissä. Lopulta sain itseni raahatuksi edes liikuntaharrastuksen pariin, rasittamaan ruumista, kun mieli oli väsynyt. Tuloksena ei ollut hieno fiilis kaikkensa antamisesta, vaan migreenikohtauksen kaltainen näköhäiriö. Muistio itselle: treeneihin ei aikuistenoikeesti pidä mennä aliravittuna.

Seuraavat kolme päivää ihmettelin, miten jalat voivatkin olla niin kipeät joka askeleella. Neljäntenä päivänä ei enää sattunut, joten menin taas urheilemaan. Tällä kertaa kipeytyi ylävartalo. Tätäkö ohjaajat tarkoittavat, kun korostavat monipuolisen harjoittelun merkitystä?

Tämä kirjoitusviikko katkeaa torstaina juhannuksenvieton aloittamiseen. Eilen kuvittelin korvaavani kirjoitustyön määrän laadulla, mutta kuvitelmaksi se jäi. Löysin pari lähdeartikkelia, joista toisen onnistuin lataamaan pdf-muodossa itselleni, ja toista en: artikkeli on julkaistu 1993, ja yliopiston sopimus arkiston käyttämisestä alkaa vasta vuodesta 2002. Prkl. Vaikka haukun sitä, että sähköisiä artikkeleita on tylsää lukea eikä ruudulta siirry asiaa mieleen, niin Nelli-portaalin arvon huomaa parhaiten silloin, kun se ei olekaan käytettävissä. Pitääkö tässä nyt nostaa peffa ylös tietokonetuolista ja raahautua kirjastoon kysymään, onko heillä kellarivarastossaan New Scientistin huhtikuun 1993 numero? Juu en aio ostaa omia tunnuksia lehden verkkoarkistoon noilla hinnoilla.

Mendeleyn avulla voin sentään pitää pdf-lähteet järjestyksessä, ja lukuohjelma sallii jopa tehdä artikkeleihin korostusmerkintöjä ja omia reunahuomautuksia. Olen saanut luetuksi pari artikkelia päivässä, mutta kun niistä jokainen herättää tarpeen jäljittää keskimäärin kaksi lähdettä lisää taustatietojen tarkistamiseksi, niin lukemattoman lähdemateriaalin määrä kasvaa eksponentiaalisesti. (Loputon kasvu ei tietenkään ole mahdollista, mutta kuinka monta artikkelia minulla täytyy olla omassa arkistossani, ennen kuin suurin osa uusista artikkeleista alkaa viitata takaisin jo lukemiini? Puhutaanko nyt sadoista, tuhansista vai sadoistatuhansista kyhäelmistä, joiden mukaan "on osoitettu, että huokoinen pii saadaan kemiallisesti pysyväksi [kts. tusina aikaisempaa artikkelia], mutta lisätutkimuksia tarvitaan vielä"?)

Kirjoitustyön aloittamisessa vaikeutena on löytää oikea tyylilaji. Siihen ei voi katsoa vinkkiä lähdeartikkeleista, koska ne on kaikki kirjoitettu englanniksi. Miten suomennetaan ymmärrettävästi mutta kuitenkin täsmällisesti, että syövytyksen jälkeen huokosten pinta on hydrogen-terminated, että materiaalina on boron-doped Si(100) wafer tai että effective valence määritellään tarkoittamaan virtapiirin läpi kulkeneiden elektronien määrää jaettuna syövytyksessä irronneiden atomien määrällä? Onko kenenkään muun kuin epä-älyllisen kemian professorin mielestä suomen kielessä olemassa sanaa valenssi?

Tieteellisen tyylin kirjoittaminen tuntuu teennäiseltä. Helpompaa olisi aloittaa vaikka lastensadulla: Olipa kerran, kauan sitten tutkija, joka huomasi, että huokoisen piin resistanssi muuttuu, kun sen huokosiin tarttuu ilmasta kosteutta. Tutkimuslaitoksen johtaja lupasi apurahan ja puolet artikkelin julkaisun tuomasta maineesta ja kunniasta sille, joka selittäisi, miten huokoisesta piistä rakennettaisiin luotettavasti toimiva kosteussensori. Tutkimusryhmät eri puolilla valtakuntaa taistelivat myrkyllisen vetyfluoridihapon ja vuotavien kaasupullojen kanssa, apunaan vain reistaileva mittauslaitteisto... mutta graduun pitäisi kirjoittaa aikuistensatu, joka ei pääty sanoihin "elivät onnellisina elämänsä loppuun asti", vaan "lisätutkimuksia tarvitaan vielä".

Kuinka kliseiseltä tuntuukaan aloittaa johdantokappale sanoilla "tämän työn tarkoituksena on tutkia..." - ja rehellinen aloitus olisi "tämän työn tarkoituksena on ansaita rimaa hipoen 35 opintopistettä (tai 20, jos alkaa laiskottaa kesken kaiken), jotta kirjoittaja saa pätevän paperit työnhakua varten ja fysiikan laitos saa yhden N. vuoden opiskelijan potkituksi työmarkkinoille tulostavoitteitaan rumentamasta". Molemmilla osapuolilla on siis kyseenalainen kannustin hyväksyä kyseenalaista laatua, kun graduani ei luultavasti Ohjaajan ja tarkastaja prof. Urvelo II:n jälkeen lue enää kukaan muu.

Minulla on vähän ikävä sisäistä perfektionistiani, joka peruskoulu- ja lukiovuosina varmisti, että läksyt tulevat tehdyksi sekä ajoissa että oikein. (Sisäiselle perfektionistilleni arvosana 8 oli huono numero, ja liikunnasta aivan ansaittu, koska olen huono liikunnassa. Muista aineista en niin huonoja arvosanoja saanutkaan.) Yliopistossa sisäinen perfektionistini piiloutui jonnekin, enkä ole löytänyt sen hyödyllisiä ominaisuuksia sen jälkeen. Jäljellä on enää vain rimakauhu, jonka mukaan ei kannata edes aloittaa, jos en tiedä, mitä olen tekemässä, ja jonka voi kesyttää vain hälläväliä-asenteen ronskilla yliannostuksella: menkööt kurssit rimaa hipoen läpi, kunhan menevät läpi ja Kela on opintopisteiden määrään tyytyväinen.

Aikaisempaa itseäni hävettää nähdä, mitä minusta on tullut. Häpeää helpottaa vähän se, että korkeakoulun arvosteluasteikko on erilainen kuin peruskoulun ja lukion. Arvosana 1 yliopistokurssista ei tunnu yhtään niin pahalta kuin 5 lukiokurssista. Gradusta tulee aikanaan arvosana, joka on jossakin määrin yhteismitallinen ylioppilastodistuksen kanssa. Riittääkö minulla edelleen sekä itsekuria että älyä pinnistellä kohti eximiaa, vai pitääkö opetella lausumaan myös joku niistä asteikon toisessa päässä olevista arvosanoista?

LuK-tutkielman kirjoittamisesta opin sentään sen verran, että lähdemateriaaliksi täytyy löytää parempaa kuin Tiede2000 ja UP. LuK-ohjaaja nalkutti nalkuttamasta päästyään, että "viittaa siihen alkuperäiseen artikkeliin". Ja hyvä oli, että nalkutti! Asia tuli sen verran selväksi, että en enää haaskaa aikaani miettimällä, pitääkö minun oikeasti etsiä lehden X vuoden N numero k+1 jostain käsittämättömästä nettiarkistosta - vaan kulutan aikaa vain siihen, että yritän etsiä lehden X vuoden N numeroa k+1 siitä käsittämättömästä nettiarkistosta, johon yliopiston tunnuksilla joskus pääsee ja joskus ei. (Ja samalla hämmästelen sitä, miten valtava määrä tietoa on  saatavissa yliopiston tunnuksilla, ja kuka sen kaiken ehtii lukea ja omaksua, ja hiukan suren sitä, että kun joskus valmistun, menetän pääsyn sen kaiken tiedon äärelle.)

Ei tämän pitäisi olla niin vaikeaa. Olen ennenkin lukenut lähdeartikkeleita ja kirjoittanut niiden perusteella yhteenvedon - LuK-tutkielman - ja olen tehnyt mittauksia ja kirjoittanut niistä työselostuksia - Fysiikan Harjoitustyöt I ja II. Gradussa pitäisi vain yhdistää nämä taidot samaan työhön.

Muistan, että viivyttelin sekä kandityön että työselostusten kirjoittamista, koska ajattelin, että niiden kirjoittaminen on ylivoimaisen hirveää. HT II työselostusten kirjoittaminen ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan ihan niin hirveää, ja sain sen kurssin runnotuksi läpi. En kuitenkaan muista, että valmista työselostusta printtaillessani olisin kokenut mitään suurta VoittajaFiilistä(TM), vaan lähinnä ajattelin seuraavaksi niskaan kaatuvaa projektia. Jonkinlainen VoittajaFiilis(TM) tuli siinä vaiheessa, kun työselostusten tarkastaja sanoi, että työ on hyväksytty. Kun sain koko kurssin hyväksytyksi, tuli lähinnä epäuskoinen olo. Nyt olen suorittanut sen, joten olen immuuni sille, eikä minun tarvitse suorittaa sitä enää - näinhän koulujärjestelmämme piilo-opettaa ajattelemaan kurssimuotoisesta opiskelusta.

LuK-tutkielmaa kirjoittaessani toivoin, että voisin pikakelata kirjoituspäivien yli siihen hetkeen, kun tutkielma on valmis. Tämän toiveen kehitin jo ala-asteella, kun koulupäivät, -viikot ja -vuodet olivat kuolettavan pitkiä ja tylsiä. Sittemmin ympärilläni oleva aika on alkanut kulua pikakelauksella, mutta valitettavasti työsuoritusten aikaansaaminen ei ole nopeutunut samassa tahdissa. (Joku kulunut vitsi hra prof. Einsteinin osuudesta kummallisella nopeudella kuluvaan aikaan tähän.) Ilmeisesti tässä ei auta muu kuin elää ruutu ruudulta läpi jokainen gradunkirjoitushetki. Hyödynnän ne kokemukset sitten, kun tulevaisuudessa saarnaan koululaisille siitä, että tehtävien välttelyllä ja vitkuttelulla aiheuttaa vain vaikeuksia itselleen, joten kohdatkaa haasteet reippaasti ja ottakaa niistä opiksenne... älkääkä tehkö kuten minä tein, vaan tehkää kuten sanon.