Lähdin juoksulenkille tutustumaan kotini ympärillä oleviin ulkoilureitteihin. Otin seurakseni sekarotuisen seuraeläimen, jonka koostumus on noin 30 kg koiranlihaa + 2 kg koirankarvaa. Koska tässä blogissa ei käytetä kenestäkään oikeita nimiä, kutsun seuraeläintä salanimellä Fifi.
Olimme juuri saapumassa kinttupolulta metsän läpi kulkevalle kuntoilureitille, kun pusikosta hyppäsi eteemme joku lintu. Lintu räpisteli parin metrin päähän, ja Fifi raahautui hihnassa metrin lähemmäs. Lintu pidensi väliimme jäävän etäisyyden kahteen metriin, ja pysähtyi sitten keskelle tietä ihmettelemään.
Otin pyristelevän Fifin tukevaan sylipainiotteeseen ja ihmettelin, onko tämä taas niitä linnunaivoisia toripuluja, jotka eivät tajua edes paeta canis lupus familiarisin nähdessään. Sitten tajusin, että lintu oli vähän isompi kuin pulu, ja että tällä yksilöllä oli samanlainen ruskeanharmaa camouflage-höyhenpuku kuin kaikilla muillakin naaraslinnuilla. Ehkä se oli fasaani, tai sitten ei. Minä muistan koulun lintujentunnistusoppitunneilta vain sen, että biologianope sanoi, että naaraslintuja ei tarvitse osata tunnistaa, koska ne näyttävät kaikki samanlaisilta.
Fifi rimpuili kohti lintua, joka pakeni taas metrin verran. Hoksasin, että ehkä se yrittääkin saada Fifin jahtaamaan itseään, koska sillä on poikasia jossain. Huomasin pienemmän liikahduksen siinä pusikossa, josta lintu oli hypännyt eteemme. Fifi yritti taas raahautua kohti lintua.
Etenimme hankalasti sylipainien parikymmentä metriä kuntoilutietä eteenpäin. Sitten istutin Fifin aloilleen, ja kiersin sen eteen rikkoakseni sen katsekontaktin lintuun. Lintu räpisteli metsän puolelle, ja pälyili meitä epäluuloisena. Sitten se palasi kiertotietä takaisin siihen risukasaan, josta se oli lähtenytkin. Fifi tempoili hihnassaan, kunnes sain sen raahatuksi riittävän kauas tapahtumapaikalta.
Jäin miettimään, ovatko kaikki petoeläimet niin yksinkertaisia, että lintuemon hämäys toimii. Jos koiraeläimiä olisi lauma, seuraisivatko ne kaikki isoa lintua, vai kävisikö joku varmistamassa, ettei läheisissä risukasoissa ole jotain bonuspalkintoa? Ja pääseekö hämäävä lintuemo lopulta karkuun saalistajalta, vai voiko se käyttää tämän oljenkorren poikasensa pelastamiseksi vain yhden kerran?
Fifi ei onneksi saa mitään jahtaamaansa kiinni - ei edes sitä eksynyttä toripulua, jonka kohtasimme muutama vuosi aikaisemmin paikassa, jossa Fifi oli vapaana. Jahtaaminen on koiran mielestä hauskaa, mutta se ei ymmärrä, mitä saaliille pitäisi tehdä sitten, kun sen on saanut kiinni. Fifi on sekoitepaimenkoira, ja tuhansien vuosien jalostustyön tuloksena se lähtee kyllä herkästi kaiken liikkuvan perään, mutta ei mielellään pure mitään hengiltä.
Pari vuotta sitten mökillä auton ikkunalasille yritti laskeutua joku linnunpoikanen, joka ei kuitenkaan saanut lasista otetta, ja putosi maahan. Fifi saapui paikalle, nuuhkaisi tirppaa ja kaappasi sen kitaansa. Sitten koira jolkotti pihan poikki saalis suussaan. Ajattelin, että voieivoiei nyt veri lentää ja höyhenet pöllyävät, koira on varmaan jo repinyt linnulta toisen jalan ja puolet siivestä. Ei sentään. Fifi sylkäisi tirpan suustaan maahan, ja molemmat tuijottivat toisiaan yhtä hölmistyneinä. Sitten tirppa lensi tiehensä. Ilmeisesti kumpikaan ei saanut kohtaamisesta vaurioita.
Onkohan kotini viereisessä metsässä muuten sellaisiakin eläimiä, jotka puolustavat poikasiaan käymällä raivokkaasti petoeläinten kimppuun? Mitähän Fifi niistä sanoo?
2012-05-30
2012-05-29
Hiusten halkomista
Tänä keväänä olen parissakin eri keskustelussa törmännyt kysymykseen hiusten värjäämisestä ja värjäämättä jättämisestä. Joillakin on aikaa ja kiinnostusta hiusten säätämiseen. Minä olen viimeksi saanut itseni raahatuksi kampaajalle noin vuosi sitten, kun piti karsia rispaantuneita latvoja. Ja nyt on taas korkea aika laittaa musta jätesäkki päähän, jos tällä kuontalolla yrittää poistua kotoa ihmisten ilmoille.
Hiuksia pitäisi siis lyhentää, mutta kuinka paljon? Jos otan nipun hiuksia hyppysiini, niin päänahan lähellä nippu on paksu, tummanruskea ja kiiltävä. Latvoja kohti edetessä hiustukko muuttuu ohuemmaksi, vaaleammaksi ja karheammaksi. Tästä voisi määritellä hiusten tuuheuden puoliintumispituuden: millä etäisyydellä päänahasta hiusnipussa on jäljellä enää 50% alkuperäisestä tuuheudesta. Ja voisi pyytää kampaajaa iskemään saksilla siihen kohtaan.
Hiusten takkuisuuteen puolestaan vaikuttaa havaintojeni mukaan kolme asiaa: hiusten karheus, pituus ja lukumäärä. Hyvin karheat hiukset pyrkivät takertumaan toisiinsa kuin epämääräinen kasa piikkilankoja. Hyvin sileät hiukset puolestaan eivät vuorovaikuta toistensa kanssa. Tietyllä matkalla x kahdella hiuksella on hiusten sileydestä riippuva todennäköisyys muodostaa takku. Mitä pidemmät hiukset ovat, sitä useampia tilaisuuksia niillä on muodostaa takkuja keskenään.
Teoriani mukaan takkuisuus riippuu myös hiusten lukumäärän kertomasta. (Niille, jotka eivät muista peruskoulun matematiikan oppimäärästä kertoman laskemista, pikakertaus: merkintä 5! lausutaan "viiden kertoma", ja se lasketaan 1*2*3*4*5 = 120. 10! = 1*2*3*4*5*6*7*8*9*10 = 3.628.800. Isojen lukujen kertomat ovat järkyttävän isoja lukuja.)
Jos päässä on vain kaksi hiusta, ne joko muodostavat keskenään takun tai sitten eivät. Jos joukkoon lisätään kolmas hius, se voi muodostaa takun kumman tahansa alkuperäisen hiuksen kanssa. Jos lisätään neljäs hius, tämä neljäs yhdistyy kolmen ensimmäisen hiuksen muodostamiin takkuihin, tai muodostaa omia takkuja jonkin kolmesta hiuksesta kanssa. Ja niin edelleen... Wikipedian mukaan ihmisellä on keskimäärin 100.000 hiusta. Teoreettisten takkujen määrän laskeminen on vielä työläämpää kuin tukkaan syntyneiden takkujen selvittely. Mutta tämän vuoksi ystävällä, jolla on ohuet ja sileät hiukset, mutta hiusten lukumäärä suuri, saattaa olla vielä epätoivoisemmat takut kuin minulla, jolla on järjellinen määrä hevosen häntäjouhia päässäni.
Vielä vinkki luonnontieteiden opiskelumotivaation kohottamiseksi niille, joita kiinnostaa vain hiusten laittaminen: irrottakaa kaveriporukalla jokaiselta yksi hius, ja tutkikaa niiden paksuutta mikrometriruuvilla tai mikroskoopilla. Aidon blondin hiukset ovat ohuimmat.
Ja minä sain taas lykätyksi kampaajalle menemisen huomiseen.
Hiuksia pitäisi siis lyhentää, mutta kuinka paljon? Jos otan nipun hiuksia hyppysiini, niin päänahan lähellä nippu on paksu, tummanruskea ja kiiltävä. Latvoja kohti edetessä hiustukko muuttuu ohuemmaksi, vaaleammaksi ja karheammaksi. Tästä voisi määritellä hiusten tuuheuden puoliintumispituuden: millä etäisyydellä päänahasta hiusnipussa on jäljellä enää 50% alkuperäisestä tuuheudesta. Ja voisi pyytää kampaajaa iskemään saksilla siihen kohtaan.
Hiusten takkuisuuteen puolestaan vaikuttaa havaintojeni mukaan kolme asiaa: hiusten karheus, pituus ja lukumäärä. Hyvin karheat hiukset pyrkivät takertumaan toisiinsa kuin epämääräinen kasa piikkilankoja. Hyvin sileät hiukset puolestaan eivät vuorovaikuta toistensa kanssa. Tietyllä matkalla x kahdella hiuksella on hiusten sileydestä riippuva todennäköisyys muodostaa takku. Mitä pidemmät hiukset ovat, sitä useampia tilaisuuksia niillä on muodostaa takkuja keskenään.
Teoriani mukaan takkuisuus riippuu myös hiusten lukumäärän kertomasta. (Niille, jotka eivät muista peruskoulun matematiikan oppimäärästä kertoman laskemista, pikakertaus: merkintä 5! lausutaan "viiden kertoma", ja se lasketaan 1*2*3*4*5 = 120. 10! = 1*2*3*4*5*6*7*8*9*10 = 3.628.800. Isojen lukujen kertomat ovat järkyttävän isoja lukuja.)
Jos päässä on vain kaksi hiusta, ne joko muodostavat keskenään takun tai sitten eivät. Jos joukkoon lisätään kolmas hius, se voi muodostaa takun kumman tahansa alkuperäisen hiuksen kanssa. Jos lisätään neljäs hius, tämä neljäs yhdistyy kolmen ensimmäisen hiuksen muodostamiin takkuihin, tai muodostaa omia takkuja jonkin kolmesta hiuksesta kanssa. Ja niin edelleen... Wikipedian mukaan ihmisellä on keskimäärin 100.000 hiusta. Teoreettisten takkujen määrän laskeminen on vielä työläämpää kuin tukkaan syntyneiden takkujen selvittely. Mutta tämän vuoksi ystävällä, jolla on ohuet ja sileät hiukset, mutta hiusten lukumäärä suuri, saattaa olla vielä epätoivoisemmat takut kuin minulla, jolla on järjellinen määrä hevosen häntäjouhia päässäni.
Vielä vinkki luonnontieteiden opiskelumotivaation kohottamiseksi niille, joita kiinnostaa vain hiusten laittaminen: irrottakaa kaveriporukalla jokaiselta yksi hius, ja tutkikaa niiden paksuutta mikrometriruuvilla tai mikroskoopilla. Aidon blondin hiukset ovat ohuimmat.
Ja minä sain taas lykätyksi kampaajalle menemisen huomiseen.
2012-05-28
Hehkulamppuvitsi, osa 2
Kuinka monta Microsoftin koodaajaa tarvitaan vaihtamaan palanut lamppu?
- Ei yhtään. Pimeys on huoneen ominaisuus, jota ei ole luokiteltu virheeksi.
- Ei yhtään. Pimeys on huoneen ominaisuus, jota ei ole luokiteltu virheeksi.
2012-05-26
Vaateongelmia
Olen viime vuosina seurannut sivusta, kun avopuoliskoni on ladannut vaatekaappiinsa uusia päivityksiä. Minä sen sijaan tuskastun vaateostoksilla. Silloin, kun olin akateemisesta vapaudesta nauttiva opiskelija, minulla ei ollut rahaa ostaa uusia vaatteita. Nyt, kun olen töissä, minulla olisi rahaa, mutta ei ole aikaa haaskattavaksi vaatekaupoissa kiertelemiseen. Lisäksi, jos vaatekaupassa tulee oppilaita vastaan, se taitaa olla merkki siitä, että olen liian vanha asioimaan siinä kaupassa.
Olen viimeksi ostanut istuvat housut Lindexistä silloin, kun se oli hiljattain avattu lapsuudenkotikaupunkiini - juuri ja juuri 1990-luvun puolella. Housut sopisivat edelleen, mutta ne alkavat olla liian kuluneet. Haalistunut väri oli helppoa korjata värjäämällä ne uudelleen pesukoneessa - ja peruskoulun kemian oppimäärällä pitäisi kenen tahansa ymmärtää, että Tekstiilivärisuola(TM) on vain hienompaan pakettiin pakattua natriumkloridia. Mutta kun taskujen kiinnitysreunat kuluivat niin puhki, että avaimet ja nenäliinat putoilivat irtirepeytyvistä taskuista, housut eivät olleet enää minun taidoillani pelastettavissa.
Uusien housujen ostaminen tuntuu siltä, kuin yrittäisi lasten palikkatestissä sovittaa nelikulmaista palikkaa kolmion muotoiseen reikään. Onko kenelläkään oikeasti jäätelötuutin muotoinen alaruumis, jolle sopii alaspäin kapenevan katkaistun kartion muotoiset housut? Nykyhousut kiristävät sääristä, koska kapeat lahkeet ovat hienot. Housut kiristävät reisistä, koska siinä kohtaa vaikuttava kitka pitää housut (suunnilleen) ylhäällä. Ja joko ne valuvat lantion kohdalle asetetulta vyötäröltä, koska vyötärö on sijoitettu anatomisesti väärään kohtaan, tai sitten ne kiristävät vyötäröltä, jos säädän vyön niin, etteivät housut valu.
Miksei mistään tahdo saada sellaisia ihmisenmuotoisia housuja, jotka pysyisivät ylhäällä siksi, että vyötärön korkeudella on kapeampi kohta, joka ei mahdu valumaan lantiolta? Tai edes oikean kokoisia: olen vähän liian leveä käyttämään isoimpia lastenvaatteita, mutta vähän liian kapea ja aivan liian lyhyt käyttämään pienimpiä aikuistenvaatteita. Sopivankokoiset housut tarkoittaa sitä, että housuille ei tarvitse tehdä muuta muokkausta kuin lyhentää lahkeet. (Kun tekee sen työn itse, saa sellaiset lahkeet kuin sattuu tulemaan.)
Pitääkö tässä ruveta ompelemaan vaatteet itse, kun kaupasta ei saa sellaisia kuin haluan? Vai peitänkö kaikki siviilivaatteeni labratakilla, vaikka geometriantunnilla ei olisikaan vaarana saada vaatteilleen roiskuvia kemikaaleja?
Olen viimeksi ostanut istuvat housut Lindexistä silloin, kun se oli hiljattain avattu lapsuudenkotikaupunkiini - juuri ja juuri 1990-luvun puolella. Housut sopisivat edelleen, mutta ne alkavat olla liian kuluneet. Haalistunut väri oli helppoa korjata värjäämällä ne uudelleen pesukoneessa - ja peruskoulun kemian oppimäärällä pitäisi kenen tahansa ymmärtää, että Tekstiilivärisuola(TM) on vain hienompaan pakettiin pakattua natriumkloridia. Mutta kun taskujen kiinnitysreunat kuluivat niin puhki, että avaimet ja nenäliinat putoilivat irtirepeytyvistä taskuista, housut eivät olleet enää minun taidoillani pelastettavissa.
Uusien housujen ostaminen tuntuu siltä, kuin yrittäisi lasten palikkatestissä sovittaa nelikulmaista palikkaa kolmion muotoiseen reikään. Onko kenelläkään oikeasti jäätelötuutin muotoinen alaruumis, jolle sopii alaspäin kapenevan katkaistun kartion muotoiset housut? Nykyhousut kiristävät sääristä, koska kapeat lahkeet ovat hienot. Housut kiristävät reisistä, koska siinä kohtaa vaikuttava kitka pitää housut (suunnilleen) ylhäällä. Ja joko ne valuvat lantion kohdalle asetetulta vyötäröltä, koska vyötärö on sijoitettu anatomisesti väärään kohtaan, tai sitten ne kiristävät vyötäröltä, jos säädän vyön niin, etteivät housut valu.
Miksei mistään tahdo saada sellaisia ihmisenmuotoisia housuja, jotka pysyisivät ylhäällä siksi, että vyötärön korkeudella on kapeampi kohta, joka ei mahdu valumaan lantiolta? Tai edes oikean kokoisia: olen vähän liian leveä käyttämään isoimpia lastenvaatteita, mutta vähän liian kapea ja aivan liian lyhyt käyttämään pienimpiä aikuistenvaatteita. Sopivankokoiset housut tarkoittaa sitä, että housuille ei tarvitse tehdä muuta muokkausta kuin lyhentää lahkeet. (Kun tekee sen työn itse, saa sellaiset lahkeet kuin sattuu tulemaan.)
Pitääkö tässä ruveta ompelemaan vaatteet itse, kun kaupasta ei saa sellaisia kuin haluan? Vai peitänkö kaikki siviilivaatteeni labratakilla, vaikka geometriantunnilla ei olisikaan vaarana saada vaatteilleen roiskuvia kemikaaleja?
2012-05-23
Vihaan tietokoneita
Vihaan tietokoneita, ja tunne tuntuu olevan molemminpuolinen.
Läppärini toiminta oli alkanut vähitellen hidastua. Kone alkoi muistuttaa omistajaansa erityisesti siinä suhteessa, että herääminen ja käynnistyminen oli tuskaisen hidasta. Noin kuukausi sitten käynnistyminen alkoi tökkiä entistä pahemmin, kun noin kahdella kerralla kolmesta sisäänkirjautuminen ei vain edennyt siihen asti, että koneella olisi voinut tehdä yhtään mitään. Varauduin henkisesti siihen, että joka kerta, kun halusin käyttää konetta, minun piti odottaa, jumittuuko se käynnistymisvaiheessa, tarvittaessa painaa virtanappi viideksi sekunniksi pohjaan, laskea hitaasti kymmeneen ja käynnistää uudestaan. Yleensä tämä piti toistaa pari kolme kertaa, kunnes kone oikeasti käynnistyi.
Samalla nettiselainten toiminta alkoi hidastua. Sivulta toiselle siirtyminen kesti yleensä minuutin tai pari. Skype kuitenkin toimi moitteetta, joten vika ei ilmeisestikään ollut siinä, että nettiyhteys olisi ollut hidas. Selaimet vain jumittivat vähän väliä Ei vastaa -tilaan. Lopulta edes tehtävienhallinta ei kyennyt sulkemaan jumittunutta selainta - eikä koko tietokonetta, vaan ainoa tapa saada kone sammumaan oli jälleen kerran nojata virtanappiin.
Henkilökohtainen mikrotukihenkilöni totesi, ettei tässä auta muu kuin koko käyttöjärjestelmän täydellinen pura-ja-kasaa-remontti. Hän komensi minut ottamaan varmuuskopiot kaikesta arvokkaasta, ja sitten etsimään koneen mukana vuosia sitten tulleet asennuslevyt. Levyt löytyivät, ja mikrotukihenkilö kysyi vielä viisi kertaa, olenko todella varmuuskopioinut kaiken, mitä voi tulla ikävä. Vakuutin, että olen.
Kiintolevyn alustaminen ja käyttöjärjestelmän uudelleenasennus kesti toista tuntia. Jossakin vaiheessa tuli mieleeni, että otinkohan tosiaan varmuuskopiot myös niistä työpöydällä olleista valokuvakansioista, vai ainoastaan työhön ja luottamustoimiin liittyneistä kansioista. No, jos jotain jäi kopioimatta, niin se oli varmaan aika arvotonta, jos se ei tullut mieleenkään varmuuskopioita tehdessäni. Jos en ole edes itse jaksanut katsella valokuvia koirasta ja maisemista moneen vuoteen, niin joutivat mennäkin.
Lopulta käyttöjärjestelmä ilmoitti, että asennus on valmis. Mikrotukihenkilö naureskeli, että as if. Siitä se asentaminen vasta alkoi, kun ensin ladattiin käyttöjärjestelmän päivitykset, sitten virustorjunnan päivitykset, sitten lisää käyttöjärjestelmän päivityksiä, ja vasta sitten uskallettiin lähteä nettiin etsimään niitä ohjelmia, jotka koneelle piti ladata, jotta sitä voisi käyttää johonkin. Asennusten jälkeen piti käynnistää kone uudelleen n+1 kertaa, jotta se olisi valmis ottamaan vastaan seuraavat asennukset. Ylitöiksi meni, mutta nyt pystyn sentään lukemaan sähköpostia ja päivittämään tätä blogia.
Kirosin avuttomuuttani uudelleenasennusten edessä. Mistä minä tiedän, mikä on se virustorjunnan päivityspaketti, joka täytyy asentaa aivan ensimmäiseksi, ennen kuin koneelle menee asentamaan mitään muuta? Osaan suunnilleen lausua käyttöjärjestelmäni nimen, mutta en tiedä, onko se 32-bittinen vai 64-bittinen, saati sitä, mihin bittien määrät vaikuttavat. Onneksi minulla on henkilökohtainen mikrotukihenkilö, joka on paitsi tietojenkäsittelyn ammattilainen, myös vapaa-ajallaan kiinnostunut harrastaja.
Kuuluuko kyky uudelleenasentaa käyttöjärjestelmä nykyajan yleissivistykseen, vai onko se ammattilaisten hommaa siinä missä auton moottorin vaihtaminen? Mikrotukihenkilö lohdutti, ettei hänkään osaa korjata itse autoaan. Hän osaa kuitenkin sentään selittää autonkorjaajalle, mikä autossa on vikana: tyhjä akku vaatii erilaisia toimenpiteitä kuin avaimen katkeaminen virtalukkoon, vaikka molemmista on seurauksena se, että auto ei käynnisty.
Jos autoni ei käynnistyisi, osaisin päätellä jotain siitä, syttyykö kojetauluun yhtään valoa ja pitääkö starttimoottori ääntä. Mutta kun tietokoneeni ei käynnistynyt, osasin selittää vain, että "se jumittaa käynnistyessään eikä käynnisty", ja olisin voinut täsmentää selostustani ainoastaan valikoimalla kirosanoja, jotka kuvaisivat osuvasti vian käyttäjässä aiheuttamaa turhautumisastetta, mutta eivät itse vikaa. Voi vi...rheilmoitus sentään. Miksi tietokoneiden toiminnan käsittäminen on niin vaikeaa?
En ole varma, kuulunko niin sanottujen diginatiivien sukupolveen. Muistan lapsuudestani, että isän matkalaukunkokoinen läppäri oli vaikea käyttää, koska se toimi täysin näppäimistön varassa. Käyttäjän piti muistaa ulkoa, mitä näppäimiä painamalla pystyi tallentamaan, tulostamaan ja poistamaan työn. Hiirtä ei ollut siihen aikaan vielä keksitty. Yritin kai kerran tai pari kirjoittaa sillä koneella jotain, mutta läppärin toimintalogiikan oppiminen osoittautui mahdottomaksi.
Äiti osti paremman tietokoneen, kun olin noin 10-vuotias. Siinä oli jo hiiri ja käyttöjärjestelmänä Windows 3.11. Opin avaamaan ja sulkemaan ikkunoita, pelaamaan Civilizationia ja piirtämään alkeellisia bittikarttakuvia alkeellisella piirto-ohjelmalla. Äiti nalkutti, ettei kaikkia piirtämiäni kuvia voida tallentaa, koska tietokoneen muisti tulee niin täyteen, ettei kone enää jaksa toimia. Osa kuvista siirrettiin levykkeille, ja osa tuhottiin.
Ajat muuttuvat. Nykyisin ymmärrän, että bittikartta on muistia haaskaava tapa tallentaa kuva, mutta siitä tulee ongelma vain silloin, kun yritän lähettää ison nipun kuvia sähköpostin liitetiedostona. Yksittäisiä kuvia ei enää poisteta tietokoneen muistitilan vapauttamiseksi. Nykylapset eivät tiedä, mikä on levyke. CivNetin jouduin poistamaan omalta läppäriltäni muutama kuukausi sitten, koska kyllästyin haaskaamaan kaiken vapaa-aikani pelaamalla peliä, joka bugittaa aina juuri silloin, kun olen voittamaisillani - cannot support so many military units. Viime kesänä minua vaadittiin opettelemaan vektorigrafiikan piirtämistä, koska liian pienistä bittikarttakuvista erottuvat pikselit häiritsivät ohjaajan esteettistä silmää. Latasin ilmaisen ohjelman netistä.
Jotkut asiat eivät muutu. Pari vuotta sitten mittasin yliopiston fysiikan harjoitustyöosastolla Planckin vakion tutkimalla röntgensäteilyn heijastumista ruokasuolakiteestä. Mittaustietokoneen käynnistyessä iski nostalgia: Windows 3.1:hän se siinä! Saman vanhan ystävän tapasin pari vuotta aiemmin kemian harjoitustyöosastolla, kun ohjaaja vaati, että mittaustulosten tasoittaminen suoralle täytyy tehdä ohjelmalla, josta saa paperitulosteen liimattavaksi havaintopäiväkirjaan. Lukiossa käyttämäni graafinen laskin olisi tehnyt samat laskutoimitukset nopeammin kuin laitoksen tietokone käynnistyi, mutta pelkän lopputuloksen kirjoittaminen muistiin ei ohjaajalle kelvannut.
Mielestäni osaan suunnilleen käyttää tietokonetta niihin asioihin, jotka minun täytyy saada tehdyksi, mutta olen tuskastuttavan kädetön tietokoneiden asentamisessa ja huoltamisessa. Osaan vain nojata virtanappiin ja repiä akun irti, mutta siihen se sitten jääkin. Olenko yhtä avuton kuin autoilija, joka osaa kyllä siirtyä autollaan paikasta toiseen, mutta ei tankata eikä lisätä lasinpesunestettä?
Mihin vedetään tietokoneen käyttämisen ja korjaamisen välinen raja?
Tekee mieli hakata päätä seinään, kun luen Opettaja-lehdestä kirjoituksia, joiden mukaan ylioppilaskirjoituksissa pitäisi pikaisesti päästä käyttämään tietokoneita. Nykyajan lukiolaiset ovat diginatiiveja, ja tietokoneen käyttäminen on heille niin luontevaa, että koevastausten kirjoittaminen kynällä ja paperilla tuntuu teennäiseltä, tai jotain. Tai sitten joku tietokoneintoilija tuntee tuskanväreitä, kun muistaa, että modernin ajan fantasiat eivät vielä olekaan toteutuneet, ja yrittää korjata tilannetta näyttävästi vaatimalla tietokoneita ylioppilaskirjoituksiin.
Tietokoneintoilijat kyllä myöntävät, että pelkkä koevastausten kirjoittaminen tietokoneilla ei kohenna lukiolaisten atk-taitoja, koska kaikissa lukioissa ei ole riittävästi tietokoneita edes opettajille. Ja minusta se kaikkein vakavin ongelma on, että kouluissa ei opeteta riittävästi tietokoneen käyttöä välineenä, koska opettajatkaan eivät osaa käyttää sitä. Joissakin kouluissa tarjotaan atk-valinnaisainetta, mutta usein tätä valinnaisainetta välttelevät juuri ne oppilaat, jotka kaikkein kipeimmin tarvitsisivat opastusta tietokoneen käyttämisessä. Taitavammat oppilaat puolestaan osaavat kysyä opettajalta liian vaikeita kysymyksiä.
Minä en suurin surminkaan olisi suostunut kirjoittamaan matematiikan ylioppilaskoetta tietokoneella. Yrittäkääpä itse kirjoittaa edes toisen asteen yhtälön ratkaisukaava
sillä tekstinkäsittelyohjelmalla, jota eniten käytätte. Ei, en osannut kirjoittaa sitä tähän blogitekstiin, joten jouduin esittämään sen kuvana. LaTeXilla tämäkin onnistuu kirjoittamalla $ x = \frac{-b \pm \sqrt{b^2-4ac}}{2a}$ - kunhan on ensin opiskeltu pari päivää, miten LaTeX-dokumentin kirjoittamisessa pääsee alkuun.
Opiskelijoilla on aivan riittävästi päänvaivaa siinä, että he oppivat kirjoittamaan lyijykynällä ruutupaperille sellaisia matemaattisia kaavoja, että matemaatikko pystyy seuraamaan heidän ajatuksenjuoksuaan. Jos itse matematiikan lisäksi aiheutettaisiin kognitiivista kuormitusta vielä siitä, että kykenee kirjoittamaan ajatuksensa tietokoneella, taakka olisi aivan kohtuuton. Älkääkä sanoko, että kyllä nykynuoret osaavat tietokonetta käyttää, koska eivät kaikki osaa. Eräskin keskivertoa lahjakkaampi yhdeksäsluokkalainen sanoi, ettei pysty toimittamaan kotiainettaan minulle sähköpostiin, koska ei osaa lähettää liitetiedostoa. Toinen kysyi, mitä näppäimiä painamalla saa @-merkin. Muutama lukiolainen pyysi lupaa tehdä tilastomatematiikan kurssilla vaaditun taulukkolaskentatyön mieluummin kynällä paperille, koska he eivät osaa käyttää Exceliä. Annoin luvan, koska osasin neuvoa vain, että kokeilkaa kaikkia toimintoja ja tallentakaa se, mikä tekee sen, mitä halusitte.
Jos matematiikan - tai sen puoleen fysiikan tai kemian - ylioppilaskoe on joskus tarkoitus suorittaa tietokoneella, niin matematiikan - fysiikan, kemian - oppimäärään täytyy ehdottomasti lisätä vähintään yksi kurssi: matemaattisten kaavojen ladonta sillä tietokoneohjelmalla, jota käytetään kirjoituksissa. Tätä kurssia ei voi sisällyttää muihin kursseihin, vaan tietokoneen käyttäminen täytyy opettaa erikseen, ja sinifunktion derivointi erikseen.
Lisäksi tietokoneen käyttäjille täytyy järjestää riittävästi teknistä tukea. On ammattilaisten asia varmistaa, että tietokone ei bugita juuri silloin, kun valmis vastaus pitäisi lähettää arvostelijalle, ja että epärehellinen kokelas ei voi kilauttaa kaverille. Tekninen tuki ei kuulu matematiikanopettajien työhön sen enempää kuin luokan vuotavan vesihanan korjaaminen tai loisteputkilamppujen vaihtaminen.
Olen yrittänyt hyödyntää tietokoneita yläkoulun fysiikan ja kemian oppitunneilla silloin, kun tietokoneet ovat asian käsittelemisen kannalta hyödyksi. Olen antanut oppilaiden etsiä netistä taustatietoja ryhmätöiden pohjaksi, olemme pelanneet jätteenlajittelupeliä ja vierailleet Säteilyturvakeskuksen sivuilla. Pidän kuitenkin kalvosulkeiset mieluiten piirtoheitinkalvolla, koska piirtoheitin on riittävän yksinkertainen ja toimintavarma laite. Jos jostain syystä yliolanheittimen lamppu on hajonnut, niin voin välittömästi ottaa käyttöön suunnitelma B:n ja kirjoittaa kalvolta muistiinpanot liitutaululle. Jos laatisin samasta sisällöstä powerpointsulkeiset, ja sitten luokan tietokone kieltäytyisi avaamasta tiedostoa, olisin pulassa.
Viimeksi eilen jouduin säätämään tietokoneen kanssa. Halusin näyttää oppilaille pari kuvaa videotykillä, joten tallensin kuvat muistitikulleni ja siirsin ne ennen tunnin alkamista tikulta luokan tietokoneelle. Poistin muistitikun turvallisesti, ja sitten varmuudeksi testasin, miltä kuvat näyttävät valkokankaalla. Tietokone ilmoitti, että minun täytyy rekisteröidä Corel Paint Shop Pro, hyväksynkö käyttöehdot... Voihan vi...rheilmoitus.
Selvitin, oliko luokan tietokoneella muita kuvan avaamiseen sopivia ohjelmia. Paint levitti kuvan epäselväksi pikselimössöksi. Vihaan yhteensopimattomia tietokoneohjelmia! Lopulta keksin luoda powerpoint-tiedoston, johon ei tullut sanaakaan tekstiä, mutta johon onnistuin liittämään ne kuvat. Kun oppilaat saapuivat luokkaan, pystyin jo esittämään täysin rauhallista ja hyvin valmistautunutta asiantuntijaa.
Seuraavan kerran tietokoneet kettuilivat noin viisitoista minuuttia myöhemmin, kun haimme oppilaille läppärit, joilla heidän oli tarkoitus etsiä taustatietoja omia töitään varten. "Mä en muista mun salasanaa! Tää ei löydä verkkoyhteyttä! Tästä loppui akku! Sivua ei voida näyttää!" Aaaarrrggh. Oppilasläppäreissä on eri käyttöjärjestelmä kuin opettajan koneessa ja kotikoneessani, joten minulla ei ole aavistustakaan, missä valikossa pitää suorittaa langattoman verkkoyhteyden voodoomanaaminen, jotta kone tajuaa olevansa internetissä. Keksin ratkaisuksi vain, että viedään se kone takaisin varastoon, ja jatka töitä kännykälläsi, jos sillä pääsee nettiin. Jos ei pääse, niin mene sellaisen kaverin pariksi, joka pääsee omalla kännykällään.
Ihan hiukkasen harmittaa kuluttaa edellinen ilta siihen, että suunnittelen pedagogisesti tarkoituksenmukaisen tiedonhakuharjoituksen, joka kaatuu siihen, että oppilaiden koneilla ei pääsekään nettiin, koska on matalapaine ja täysikuu ja käyttöjärjestelmän määräaikaispäivitys. Joissakin ryhmissä oppilaat osaavat neuvoa toinen toisiaan, mutta toisissa eivät. Mikä avuksi? En oikein usko, että jokaiseen kouluun saadaan omaa atk-tukihenkilöä, jonka tehtävänä on varmistaa, että laitteet toimivat ja opettaja saa keskittyä varsinaiseen työhönsä. Jos koulutuksen järjestäjät säästövimmassaan vähentävät siivoojia ja talonmiehiä, niin mistä riittäisi määrärahaa digitalkkarin palkkaamiseen?
Pitääkö opettajan pätevöityä kemistin, fyysikon, kasvatuspsykologin, poliisin, ensihoitajan, sihteerin, rauhanturvaajan ja äidin lisäksi vielä mikrotukihenkilöksi? Vai ratkaiseeko ongelma itse itsensä, kun melkein jokaisella lapsella on kohta älykännykkä? Miten silloin käy sen ainoan oppilaan, jolle vanhemmat eivät osta opiskelussa välttämätöntä välinettä?
Toistaiseksi minä taidan ratkaista ongelman teettämällä vain harjoitustehtäviä kirjasta. Ainakaan ryhmätöissä ei tule ongelmia sen suhteen, että jos Elli on kirjoittanut vihkoonsa sinisellä kynällä, niin Ville ei pysty lukemaan sitä, koska Villellä on punainen kynä - ja vuotta vanhempaa mallia kuin Ellin kynä.
Läppärini toiminta oli alkanut vähitellen hidastua. Kone alkoi muistuttaa omistajaansa erityisesti siinä suhteessa, että herääminen ja käynnistyminen oli tuskaisen hidasta. Noin kuukausi sitten käynnistyminen alkoi tökkiä entistä pahemmin, kun noin kahdella kerralla kolmesta sisäänkirjautuminen ei vain edennyt siihen asti, että koneella olisi voinut tehdä yhtään mitään. Varauduin henkisesti siihen, että joka kerta, kun halusin käyttää konetta, minun piti odottaa, jumittuuko se käynnistymisvaiheessa, tarvittaessa painaa virtanappi viideksi sekunniksi pohjaan, laskea hitaasti kymmeneen ja käynnistää uudestaan. Yleensä tämä piti toistaa pari kolme kertaa, kunnes kone oikeasti käynnistyi.
Samalla nettiselainten toiminta alkoi hidastua. Sivulta toiselle siirtyminen kesti yleensä minuutin tai pari. Skype kuitenkin toimi moitteetta, joten vika ei ilmeisestikään ollut siinä, että nettiyhteys olisi ollut hidas. Selaimet vain jumittivat vähän väliä Ei vastaa -tilaan. Lopulta edes tehtävienhallinta ei kyennyt sulkemaan jumittunutta selainta - eikä koko tietokonetta, vaan ainoa tapa saada kone sammumaan oli jälleen kerran nojata virtanappiin.
Henkilökohtainen mikrotukihenkilöni totesi, ettei tässä auta muu kuin koko käyttöjärjestelmän täydellinen pura-ja-kasaa-remontti. Hän komensi minut ottamaan varmuuskopiot kaikesta arvokkaasta, ja sitten etsimään koneen mukana vuosia sitten tulleet asennuslevyt. Levyt löytyivät, ja mikrotukihenkilö kysyi vielä viisi kertaa, olenko todella varmuuskopioinut kaiken, mitä voi tulla ikävä. Vakuutin, että olen.
Kiintolevyn alustaminen ja käyttöjärjestelmän uudelleenasennus kesti toista tuntia. Jossakin vaiheessa tuli mieleeni, että otinkohan tosiaan varmuuskopiot myös niistä työpöydällä olleista valokuvakansioista, vai ainoastaan työhön ja luottamustoimiin liittyneistä kansioista. No, jos jotain jäi kopioimatta, niin se oli varmaan aika arvotonta, jos se ei tullut mieleenkään varmuuskopioita tehdessäni. Jos en ole edes itse jaksanut katsella valokuvia koirasta ja maisemista moneen vuoteen, niin joutivat mennäkin.
Lopulta käyttöjärjestelmä ilmoitti, että asennus on valmis. Mikrotukihenkilö naureskeli, että as if. Siitä se asentaminen vasta alkoi, kun ensin ladattiin käyttöjärjestelmän päivitykset, sitten virustorjunnan päivitykset, sitten lisää käyttöjärjestelmän päivityksiä, ja vasta sitten uskallettiin lähteä nettiin etsimään niitä ohjelmia, jotka koneelle piti ladata, jotta sitä voisi käyttää johonkin. Asennusten jälkeen piti käynnistää kone uudelleen n+1 kertaa, jotta se olisi valmis ottamaan vastaan seuraavat asennukset. Ylitöiksi meni, mutta nyt pystyn sentään lukemaan sähköpostia ja päivittämään tätä blogia.
Kirosin avuttomuuttani uudelleenasennusten edessä. Mistä minä tiedän, mikä on se virustorjunnan päivityspaketti, joka täytyy asentaa aivan ensimmäiseksi, ennen kuin koneelle menee asentamaan mitään muuta? Osaan suunnilleen lausua käyttöjärjestelmäni nimen, mutta en tiedä, onko se 32-bittinen vai 64-bittinen, saati sitä, mihin bittien määrät vaikuttavat. Onneksi minulla on henkilökohtainen mikrotukihenkilö, joka on paitsi tietojenkäsittelyn ammattilainen, myös vapaa-ajallaan kiinnostunut harrastaja.
Kuuluuko kyky uudelleenasentaa käyttöjärjestelmä nykyajan yleissivistykseen, vai onko se ammattilaisten hommaa siinä missä auton moottorin vaihtaminen? Mikrotukihenkilö lohdutti, ettei hänkään osaa korjata itse autoaan. Hän osaa kuitenkin sentään selittää autonkorjaajalle, mikä autossa on vikana: tyhjä akku vaatii erilaisia toimenpiteitä kuin avaimen katkeaminen virtalukkoon, vaikka molemmista on seurauksena se, että auto ei käynnisty.
Jos autoni ei käynnistyisi, osaisin päätellä jotain siitä, syttyykö kojetauluun yhtään valoa ja pitääkö starttimoottori ääntä. Mutta kun tietokoneeni ei käynnistynyt, osasin selittää vain, että "se jumittaa käynnistyessään eikä käynnisty", ja olisin voinut täsmentää selostustani ainoastaan valikoimalla kirosanoja, jotka kuvaisivat osuvasti vian käyttäjässä aiheuttamaa turhautumisastetta, mutta eivät itse vikaa. Voi vi...rheilmoitus sentään. Miksi tietokoneiden toiminnan käsittäminen on niin vaikeaa?
En ole varma, kuulunko niin sanottujen diginatiivien sukupolveen. Muistan lapsuudestani, että isän matkalaukunkokoinen läppäri oli vaikea käyttää, koska se toimi täysin näppäimistön varassa. Käyttäjän piti muistaa ulkoa, mitä näppäimiä painamalla pystyi tallentamaan, tulostamaan ja poistamaan työn. Hiirtä ei ollut siihen aikaan vielä keksitty. Yritin kai kerran tai pari kirjoittaa sillä koneella jotain, mutta läppärin toimintalogiikan oppiminen osoittautui mahdottomaksi.
Äiti osti paremman tietokoneen, kun olin noin 10-vuotias. Siinä oli jo hiiri ja käyttöjärjestelmänä Windows 3.11. Opin avaamaan ja sulkemaan ikkunoita, pelaamaan Civilizationia ja piirtämään alkeellisia bittikarttakuvia alkeellisella piirto-ohjelmalla. Äiti nalkutti, ettei kaikkia piirtämiäni kuvia voida tallentaa, koska tietokoneen muisti tulee niin täyteen, ettei kone enää jaksa toimia. Osa kuvista siirrettiin levykkeille, ja osa tuhottiin.
Ajat muuttuvat. Nykyisin ymmärrän, että bittikartta on muistia haaskaava tapa tallentaa kuva, mutta siitä tulee ongelma vain silloin, kun yritän lähettää ison nipun kuvia sähköpostin liitetiedostona. Yksittäisiä kuvia ei enää poisteta tietokoneen muistitilan vapauttamiseksi. Nykylapset eivät tiedä, mikä on levyke. CivNetin jouduin poistamaan omalta läppäriltäni muutama kuukausi sitten, koska kyllästyin haaskaamaan kaiken vapaa-aikani pelaamalla peliä, joka bugittaa aina juuri silloin, kun olen voittamaisillani - cannot support so many military units. Viime kesänä minua vaadittiin opettelemaan vektorigrafiikan piirtämistä, koska liian pienistä bittikarttakuvista erottuvat pikselit häiritsivät ohjaajan esteettistä silmää. Latasin ilmaisen ohjelman netistä.
Jotkut asiat eivät muutu. Pari vuotta sitten mittasin yliopiston fysiikan harjoitustyöosastolla Planckin vakion tutkimalla röntgensäteilyn heijastumista ruokasuolakiteestä. Mittaustietokoneen käynnistyessä iski nostalgia: Windows 3.1:hän se siinä! Saman vanhan ystävän tapasin pari vuotta aiemmin kemian harjoitustyöosastolla, kun ohjaaja vaati, että mittaustulosten tasoittaminen suoralle täytyy tehdä ohjelmalla, josta saa paperitulosteen liimattavaksi havaintopäiväkirjaan. Lukiossa käyttämäni graafinen laskin olisi tehnyt samat laskutoimitukset nopeammin kuin laitoksen tietokone käynnistyi, mutta pelkän lopputuloksen kirjoittaminen muistiin ei ohjaajalle kelvannut.
Mielestäni osaan suunnilleen käyttää tietokonetta niihin asioihin, jotka minun täytyy saada tehdyksi, mutta olen tuskastuttavan kädetön tietokoneiden asentamisessa ja huoltamisessa. Osaan vain nojata virtanappiin ja repiä akun irti, mutta siihen se sitten jääkin. Olenko yhtä avuton kuin autoilija, joka osaa kyllä siirtyä autollaan paikasta toiseen, mutta ei tankata eikä lisätä lasinpesunestettä?
Mihin vedetään tietokoneen käyttämisen ja korjaamisen välinen raja?
Tekee mieli hakata päätä seinään, kun luen Opettaja-lehdestä kirjoituksia, joiden mukaan ylioppilaskirjoituksissa pitäisi pikaisesti päästä käyttämään tietokoneita. Nykyajan lukiolaiset ovat diginatiiveja, ja tietokoneen käyttäminen on heille niin luontevaa, että koevastausten kirjoittaminen kynällä ja paperilla tuntuu teennäiseltä, tai jotain. Tai sitten joku tietokoneintoilija tuntee tuskanväreitä, kun muistaa, että modernin ajan fantasiat eivät vielä olekaan toteutuneet, ja yrittää korjata tilannetta näyttävästi vaatimalla tietokoneita ylioppilaskirjoituksiin.
Tietokoneintoilijat kyllä myöntävät, että pelkkä koevastausten kirjoittaminen tietokoneilla ei kohenna lukiolaisten atk-taitoja, koska kaikissa lukioissa ei ole riittävästi tietokoneita edes opettajille. Ja minusta se kaikkein vakavin ongelma on, että kouluissa ei opeteta riittävästi tietokoneen käyttöä välineenä, koska opettajatkaan eivät osaa käyttää sitä. Joissakin kouluissa tarjotaan atk-valinnaisainetta, mutta usein tätä valinnaisainetta välttelevät juuri ne oppilaat, jotka kaikkein kipeimmin tarvitsisivat opastusta tietokoneen käyttämisessä. Taitavammat oppilaat puolestaan osaavat kysyä opettajalta liian vaikeita kysymyksiä.
Minä en suurin surminkaan olisi suostunut kirjoittamaan matematiikan ylioppilaskoetta tietokoneella. Yrittäkääpä itse kirjoittaa edes toisen asteen yhtälön ratkaisukaava
sillä tekstinkäsittelyohjelmalla, jota eniten käytätte. Ei, en osannut kirjoittaa sitä tähän blogitekstiin, joten jouduin esittämään sen kuvana. LaTeXilla tämäkin onnistuu kirjoittamalla $ x = \frac{-b \pm \sqrt{b^2-4ac}}{2a}$ - kunhan on ensin opiskeltu pari päivää, miten LaTeX-dokumentin kirjoittamisessa pääsee alkuun.
Opiskelijoilla on aivan riittävästi päänvaivaa siinä, että he oppivat kirjoittamaan lyijykynällä ruutupaperille sellaisia matemaattisia kaavoja, että matemaatikko pystyy seuraamaan heidän ajatuksenjuoksuaan. Jos itse matematiikan lisäksi aiheutettaisiin kognitiivista kuormitusta vielä siitä, että kykenee kirjoittamaan ajatuksensa tietokoneella, taakka olisi aivan kohtuuton. Älkääkä sanoko, että kyllä nykynuoret osaavat tietokonetta käyttää, koska eivät kaikki osaa. Eräskin keskivertoa lahjakkaampi yhdeksäsluokkalainen sanoi, ettei pysty toimittamaan kotiainettaan minulle sähköpostiin, koska ei osaa lähettää liitetiedostoa. Toinen kysyi, mitä näppäimiä painamalla saa @-merkin. Muutama lukiolainen pyysi lupaa tehdä tilastomatematiikan kurssilla vaaditun taulukkolaskentatyön mieluummin kynällä paperille, koska he eivät osaa käyttää Exceliä. Annoin luvan, koska osasin neuvoa vain, että kokeilkaa kaikkia toimintoja ja tallentakaa se, mikä tekee sen, mitä halusitte.
Jos matematiikan - tai sen puoleen fysiikan tai kemian - ylioppilaskoe on joskus tarkoitus suorittaa tietokoneella, niin matematiikan - fysiikan, kemian - oppimäärään täytyy ehdottomasti lisätä vähintään yksi kurssi: matemaattisten kaavojen ladonta sillä tietokoneohjelmalla, jota käytetään kirjoituksissa. Tätä kurssia ei voi sisällyttää muihin kursseihin, vaan tietokoneen käyttäminen täytyy opettaa erikseen, ja sinifunktion derivointi erikseen.
Lisäksi tietokoneen käyttäjille täytyy järjestää riittävästi teknistä tukea. On ammattilaisten asia varmistaa, että tietokone ei bugita juuri silloin, kun valmis vastaus pitäisi lähettää arvostelijalle, ja että epärehellinen kokelas ei voi kilauttaa kaverille. Tekninen tuki ei kuulu matematiikanopettajien työhön sen enempää kuin luokan vuotavan vesihanan korjaaminen tai loisteputkilamppujen vaihtaminen.
Olen yrittänyt hyödyntää tietokoneita yläkoulun fysiikan ja kemian oppitunneilla silloin, kun tietokoneet ovat asian käsittelemisen kannalta hyödyksi. Olen antanut oppilaiden etsiä netistä taustatietoja ryhmätöiden pohjaksi, olemme pelanneet jätteenlajittelupeliä ja vierailleet Säteilyturvakeskuksen sivuilla. Pidän kuitenkin kalvosulkeiset mieluiten piirtoheitinkalvolla, koska piirtoheitin on riittävän yksinkertainen ja toimintavarma laite. Jos jostain syystä yliolanheittimen lamppu on hajonnut, niin voin välittömästi ottaa käyttöön suunnitelma B:n ja kirjoittaa kalvolta muistiinpanot liitutaululle. Jos laatisin samasta sisällöstä powerpointsulkeiset, ja sitten luokan tietokone kieltäytyisi avaamasta tiedostoa, olisin pulassa.
Viimeksi eilen jouduin säätämään tietokoneen kanssa. Halusin näyttää oppilaille pari kuvaa videotykillä, joten tallensin kuvat muistitikulleni ja siirsin ne ennen tunnin alkamista tikulta luokan tietokoneelle. Poistin muistitikun turvallisesti, ja sitten varmuudeksi testasin, miltä kuvat näyttävät valkokankaalla. Tietokone ilmoitti, että minun täytyy rekisteröidä Corel Paint Shop Pro, hyväksynkö käyttöehdot... Voihan vi...rheilmoitus.
Selvitin, oliko luokan tietokoneella muita kuvan avaamiseen sopivia ohjelmia. Paint levitti kuvan epäselväksi pikselimössöksi. Vihaan yhteensopimattomia tietokoneohjelmia! Lopulta keksin luoda powerpoint-tiedoston, johon ei tullut sanaakaan tekstiä, mutta johon onnistuin liittämään ne kuvat. Kun oppilaat saapuivat luokkaan, pystyin jo esittämään täysin rauhallista ja hyvin valmistautunutta asiantuntijaa.
Seuraavan kerran tietokoneet kettuilivat noin viisitoista minuuttia myöhemmin, kun haimme oppilaille läppärit, joilla heidän oli tarkoitus etsiä taustatietoja omia töitään varten. "Mä en muista mun salasanaa! Tää ei löydä verkkoyhteyttä! Tästä loppui akku! Sivua ei voida näyttää!" Aaaarrrggh. Oppilasläppäreissä on eri käyttöjärjestelmä kuin opettajan koneessa ja kotikoneessani, joten minulla ei ole aavistustakaan, missä valikossa pitää suorittaa langattoman verkkoyhteyden voodoomanaaminen, jotta kone tajuaa olevansa internetissä. Keksin ratkaisuksi vain, että viedään se kone takaisin varastoon, ja jatka töitä kännykälläsi, jos sillä pääsee nettiin. Jos ei pääse, niin mene sellaisen kaverin pariksi, joka pääsee omalla kännykällään.
Ihan hiukkasen harmittaa kuluttaa edellinen ilta siihen, että suunnittelen pedagogisesti tarkoituksenmukaisen tiedonhakuharjoituksen, joka kaatuu siihen, että oppilaiden koneilla ei pääsekään nettiin, koska on matalapaine ja täysikuu ja käyttöjärjestelmän määräaikaispäivitys. Joissakin ryhmissä oppilaat osaavat neuvoa toinen toisiaan, mutta toisissa eivät. Mikä avuksi? En oikein usko, että jokaiseen kouluun saadaan omaa atk-tukihenkilöä, jonka tehtävänä on varmistaa, että laitteet toimivat ja opettaja saa keskittyä varsinaiseen työhönsä. Jos koulutuksen järjestäjät säästövimmassaan vähentävät siivoojia ja talonmiehiä, niin mistä riittäisi määrärahaa digitalkkarin palkkaamiseen?
Pitääkö opettajan pätevöityä kemistin, fyysikon, kasvatuspsykologin, poliisin, ensihoitajan, sihteerin, rauhanturvaajan ja äidin lisäksi vielä mikrotukihenkilöksi? Vai ratkaiseeko ongelma itse itsensä, kun melkein jokaisella lapsella on kohta älykännykkä? Miten silloin käy sen ainoan oppilaan, jolle vanhemmat eivät osta opiskelussa välttämätöntä välinettä?
Toistaiseksi minä taidan ratkaista ongelman teettämällä vain harjoitustehtäviä kirjasta. Ainakaan ryhmätöissä ei tule ongelmia sen suhteen, että jos Elli on kirjoittanut vihkoonsa sinisellä kynällä, niin Ville ei pysty lukemaan sitä, koska Villellä on punainen kynä - ja vuotta vanhempaa mallia kuin Ellin kynä.
2012-05-20
Kevään viimeiset viikot
Opettajilla on joka kevät sama ongelma: mitä tehdä viimeisinä koulupäivinä, kun oppikirja on opiskeltu loppuun ja arvosanat annettu? Pahimmassa tapauksessa oppilaiden työskentelymotivaatio romahtaa täysin, kun heille selviää, että koulusihteeri on jo tulostamassa heidän todistuksiaan, eikä numeroihin siis voi enää vaikuttaa.
Kevätjuhlaharjoituksiin, juhlasalin koristelemiseen ja luokkaretkiin voi kuluttaa muutaman päivän. Joissakin kouluissa järjestetään liikuntapäivä tai opettajat vs. oppilaat -pesäpallo-ottelu. (Eräässä yläkoulussa liikunnanopettajat päättivät, että toukokuun viimeisenä koulupäivänä tytöt pelaavat pesäpalloa ja pojat jalkapalloa. Äidinkielenopettajat kysyivät, voivatko hekin soveltaa opetussuunnitelmaa niin, että tytöt lukevat ja pojat kirjoittavat. En tiedä, mihin ratkaisuun opettajakunta päätyi.)
Iankaikkisen kulunut ratkaisu on näyttää viimeisillä oppitunneilla videoita, jotka joko liittyvät etäisesti tai sitten eivät liity opetettavaan aineeseen. Minulta oppilaat ovat pyytäneet, voisimmeko katsoa Olipa kerran -piirrettyjä. Täytyy selvittää, onko koulullamme tarvittavat luvat videoiden näyttämiseen, tai sitten toivoa, että kukaan oppilaista tai heidän vanhemmistaan ei ole niin valveutunut, että kantelisi luvattomasta esityksestä viranomaisille. Videoiden katsominen koulussa on muuten taas yksi esimerkki asioista, joissa lain ja moraalin noudattaminen on tehty paitsi kalliimmaksi, myös niin paljon monimutkaisemmaksi, että houkutus toimia väärin on suuri.
Videoissa on kuitenkin se huono puoli, että oppilaatkin kyllästyvät, jos jokaisella tunnilla katsotaan vain videoita. Ja erityisen rasittavaa on se, että 45 minuutin oppitunnissa ei yleensä ehdi katsoa mitään videota loppuun asti. Elokuvaelämys ei ole parhaimmillaan, jos pitää yrittää muistaa, mihin kohtaan viime viikolla jäätiin missäkin filmissä.
Vuosi sitten askartelin oppilaille kemialliset muistipelikortit. Joillekin ryhmille meni täydestä, kun lupasin wilmaan plussat pelissä parhaiten menestyneille. Ehkä oppilaat ovat neuvotelleet vanhempiensa kanssa hyvän diilin, että wilmaan kertyneistä plussista saa korotuksen viikkorahaan tai päättää itse nukkumaanmenoaikansa. Tai sitten oppilaat eivät vielä tienneet, että numerot oli jo annettu.
Tänä keväänä ajattelin työllistää oppilaat kriittisen ajattelun projektiin: tehtävänä on etsiä netistä mahdollisimman posketon rahat-pois-hölmöiltä-tuote, ja laatia siitä seinäjuliste, jossa kerrotaan, mitä tuote lupaa ja mitä se todellisuudessa tekee - tai ei tee. Lopuksi luokka saa äänestää toistensa töistä hulvattomimman huijauksen. Voittaja saa - tadaa! - plussan wilmaan.
Mitä paremmin peruskoulun fysiikan ja kemian oppimäärät ovat hallussa, sitä perusteellisemmin oppilaat pystyvät ruotimaan, mikä hölynpölyssä on hölynpölyä. Ja toivottavasti myös loput oppivat tästä harjoituksesta ainakin sen, että kaikkia mainoksia ei kannata uskoa. Odotan jännityksellä sitä, millaisen huuhaanpaljastuksen oppilaiden enemmistö äänestää voittajaksi.
Kevätjuhlaharjoituksiin, juhlasalin koristelemiseen ja luokkaretkiin voi kuluttaa muutaman päivän. Joissakin kouluissa järjestetään liikuntapäivä tai opettajat vs. oppilaat -pesäpallo-ottelu. (Eräässä yläkoulussa liikunnanopettajat päättivät, että toukokuun viimeisenä koulupäivänä tytöt pelaavat pesäpalloa ja pojat jalkapalloa. Äidinkielenopettajat kysyivät, voivatko hekin soveltaa opetussuunnitelmaa niin, että tytöt lukevat ja pojat kirjoittavat. En tiedä, mihin ratkaisuun opettajakunta päätyi.)
Iankaikkisen kulunut ratkaisu on näyttää viimeisillä oppitunneilla videoita, jotka joko liittyvät etäisesti tai sitten eivät liity opetettavaan aineeseen. Minulta oppilaat ovat pyytäneet, voisimmeko katsoa Olipa kerran -piirrettyjä. Täytyy selvittää, onko koulullamme tarvittavat luvat videoiden näyttämiseen, tai sitten toivoa, että kukaan oppilaista tai heidän vanhemmistaan ei ole niin valveutunut, että kantelisi luvattomasta esityksestä viranomaisille. Videoiden katsominen koulussa on muuten taas yksi esimerkki asioista, joissa lain ja moraalin noudattaminen on tehty paitsi kalliimmaksi, myös niin paljon monimutkaisemmaksi, että houkutus toimia väärin on suuri.
Videoissa on kuitenkin se huono puoli, että oppilaatkin kyllästyvät, jos jokaisella tunnilla katsotaan vain videoita. Ja erityisen rasittavaa on se, että 45 minuutin oppitunnissa ei yleensä ehdi katsoa mitään videota loppuun asti. Elokuvaelämys ei ole parhaimmillaan, jos pitää yrittää muistaa, mihin kohtaan viime viikolla jäätiin missäkin filmissä.
Vuosi sitten askartelin oppilaille kemialliset muistipelikortit. Joillekin ryhmille meni täydestä, kun lupasin wilmaan plussat pelissä parhaiten menestyneille. Ehkä oppilaat ovat neuvotelleet vanhempiensa kanssa hyvän diilin, että wilmaan kertyneistä plussista saa korotuksen viikkorahaan tai päättää itse nukkumaanmenoaikansa. Tai sitten oppilaat eivät vielä tienneet, että numerot oli jo annettu.
Tänä keväänä ajattelin työllistää oppilaat kriittisen ajattelun projektiin: tehtävänä on etsiä netistä mahdollisimman posketon rahat-pois-hölmöiltä-tuote, ja laatia siitä seinäjuliste, jossa kerrotaan, mitä tuote lupaa ja mitä se todellisuudessa tekee - tai ei tee. Lopuksi luokka saa äänestää toistensa töistä hulvattomimman huijauksen. Voittaja saa - tadaa! - plussan wilmaan.
 |
| Sain sukulaisilta lahjaksi kristallisuolalyhdyn. Jos se todella vapauttaisi ilmaan negatiivisia ioneja, itse lyhtyyn täytyisi kertyä yhä suurempi positiivinen varaus, joka lopulta purkautuisi sähköiskuna, jos lyhty olisi asetettu eristävän materiaalin päälle. Pakkausohjeessa ei mainita, että sähköiskujen välttämiseksi suolalyhty täytyy maadoittaa ennen kynttilän sytyttämistä. |
Mitä paremmin peruskoulun fysiikan ja kemian oppimäärät ovat hallussa, sitä perusteellisemmin oppilaat pystyvät ruotimaan, mikä hölynpölyssä on hölynpölyä. Ja toivottavasti myös loput oppivat tästä harjoituksesta ainakin sen, että kaikkia mainoksia ei kannata uskoa. Odotan jännityksellä sitä, millaisen huuhaanpaljastuksen oppilaiden enemmistö äänestää voittajaksi.
2012-05-15
Arvosanojen oikeudenmukaisuudesta
Olen kuullut väitettävän, että opettaja voi halutessaan arvostella ainekirjoituksia hyvinkin mielivaltaisesti, mutta esimerkiksi matematiikan kokeiden korjaamisessa ei ole harkinnanvaraa: lasku on joko oikein tai väärin. Olen myös kuullut tämän väitteen kumottavan, koska myös matematiikanopettaja voi päättää itse, kuinka paljon pisteitä hän rokottaa mistäkin virheestä. Kokeen arvosana määräytyy pistemäärän funktiona, ja lineaarisen funktion voi piirtää jyrkällä tai loivalla kulmakertoimella, eli muutaman pisteen menetys voi pudottaa arvosanaa paljonkin, tai sitten se ei tunnu missään. Eräät opettajat eivät edes piirrä suoraa, vaan kaareuttavat arvostelufunktiota sen mukaan, kumpaan päähän arvosteluasteikkoa tarvitaan parempaa erottelukykyä.
Minä opin tänään, että arvostelukriteerejä ja kulmakerrointa säätämällä voi tehdä ihmeitä.
Ensin näytti siltä, että olin mokannut raskaasti. Olin joko liian kiireinen tai liian laiska suunnitellakseni kahdelle rinnakkaisryhmälle koetta kunnolla (ja näistä selityksistä kiireinen on paheksuttavampi kuin laiska), joten otin vanhan kokeen, muutin siihen uuden päivämäärän ja monistin sen oppilaille. En hoksannut tarkistaa, että aika moni koekysymyksistä oli sanasta sanaan samoja kuin kertaustunnilla käyttämässäni kertaustehtävämonisteessa.
Jotkut oppilaista ilmeisesti lukivat koetta varten vain kertaustehtävämonisteen. Epäilykseni heräsivät, kun esseetehtävässä oli toistakymmentä identtistä vastausta. Vastaukset näyttivät tutuilta, ja tarkistin, mitä olin tarjonnut oppilaille kertausmonisteen malliratkaisuksi. Ratkaisumonisteesta löytyi vielä yksi täsmälleen samanlainen vastaus täsmälleen samaan esseekysymykseen.
Vielä pahempaa oli huomata, että se ei ollut ainoa kysymys, johon löytyi suoraan vastaus kertausmonisteesta. Koe ei siis mitannut oppilaiden ymmärrystä kirjassa kerrotuista asioista, vaan heidän kykyään tunnistaa sama kysymys ja kirjoittaa sama vastaus kuin edellisellä tunnilla. Miksi en edes muuttanut kysymyksen sanamuotoa, vaikka tehtävän sisältö olisi pysynyt samana?
Päätin yrittää pelastaa sen, mitä oppilaiden moraalikasvatuksesta ja oikeudenmukaisesta arvostelusta vielä pelastettavissa oli. Annoin copypaste-tehtävistä huonot pisteet niille, jotka eivät osanneet edes kopioida oikeaa ratkaisua, hiukan yli puolet niille, jotka osasivat kopioida, ja täydet pisteet niille muutamille, jotka olivat kirjoittaneet minun malliratkaisuni lisäksi edes pari lausetta ylimääräistä tietoa. Sitten laskin pisteet kaikkiin papereihin, ja ryhdyin säätämään arvostelufunktion kulmakerrointa ja vakiotermiä.
Rinnakkaisryhmistä toinen on valikoitunut urheiluluokka. Oppilaista puolet on kympin tyttöjä, ja loputkin opiskelutaidoiltaan ja määrätietoisuudeltaan kiitettäviä. Tämän ryhmän kokeiden keskiarvo on ennenkin ollut yli 9. Toinen rinnakkaisryhmä on edustava otos arvosanoja laidasta laitaan.
Ensin otin ankaran linjan: neljän pisteen menetyksestä arvosana alenee yhdellä numerolla. Tämä erottelee kiitettävien arvosanojen joukossa 10+-suoritukset 9+-tuloksista. Valikoitunutta 15 hengen ryhmää ei pysty gaussittamaan sen paremmin. Sitten huomasin, että olisin ollut kohtuuton muutamalle heikoimmalle oppilaalle, joten piirsin heikompien arvosanojen läpi loivemman suoran.
Annoin arvosanat ja merkitsin ne arvostelukirjaani. Helpotti huomata, että copypaste-tehtävien arvostelukriteerit ja kahdesta lineaarisesta osasta muodostuva arvostelufunktio laittoivat oppilaat jokseenkin samaan paremmuusjärjestykseen kuin aikaisemmat kokeet. On mahdollista, että joku olisi tällä kertaa ansainnut vain 7:llä alkavan numeron, mutta saikin 8, koska osasi kirjoittaa kertaustehtävien vastaukset oikeisiin kohtiin. Toisaalta uskon, että ne, jotka olivat lukeneet kokeeseen oikeasti hyvin, saivat kykyjensä mukaiset arvosanat.
Kun annan oppilaille todistukseen arvosanat, painotan tätä koetta vähän vähemmän ja sitä toista koetta vähän enemmän, ja muistan ottaa huomioon myös tuntiosaamisen. Eikä tämäkään koe sittenkään täysin hukkaan mennyt. On kutkuttavaa ajatella, miten dataa perkaamalla saa kaivetuksi esille erot, jotka ensin näyttivät hukkuvan systemaattisen virheen ja satunnaisen kohinan alle.
On myös hurjaa ajatella, että mikään koenumero tai todistus ei mittaa absoluuttisesti yhtään mitään, vaan numerot ovat aina opettajan tulkinta oppilaan osaamisesta. Toivottavasti jokainen opettaja on ainakin johdonmukainen arvioidessaan eri ryhmiä eri vuosina. Oppilaiden oikeusturvan vuoksi toivon, että joku julkistaisi valtakunnalliset arviointikriteerit paitsi arvosanalle 8, myös arvosanoille 5 ja 10. Hyvän osaamisen lisäksi olisi syytä määritellä, mitä pitää vähintään osata, jotta pääsee eteenpäin, ja millainen osaaminen on niin poikkeuksellisen erinomaista, että oppilas ansaitsee kympin.
Erinomaiseksi luokiteltavassakin osaamisessa on laajaa hajontaa, ja parhaiten sen voi ymmärtää, kun ajattelee kieltenopiskelua. Vieraasta kielestä voi saada 10 kahdella tavalla: Oppilas voi opetella kaiken sen, mitä koealueeseen kuuluu, ja osaa vastata oikein kaikkiin tehtäviin. Tai sitten oppilas on asunut lapsena maassa, jossa puhutaan hänen opiskelemaansa kieltä, tai se on hänen toinen äidinkielensä. Todellisessa elämässä kaikki-alkeiskurssin-tehtävät-oikein-kympin ja puhun-tätä-kuin-syntyperäinen-kympin kommunikointikykyjen ero on valtava, mutta todistuksessa molemmat kympit näyttävät samalta.
Erinomaisella ja erinomaisella on kuitenkin eroa myös muissa aineissa. Kielivertausta jatkaakseni, olen opettanut muutamaa oppilasta, jotka ilmeisesti puhuvat fysiikkaa toisena äidinkielenään. He ovat yhtä kaukana kaikki-kirjan-tehtävät-oikein-kympin oppilaista kuin kaksikieliset suomenruotsalaiset peruskoulun B-kielen opiskelijoista. Kieltenopiskelussa on onneksi eri ryhmät edistyneille ja vasta-alkajille, ja todistuksessakin A-kielestä ansaittu kiitettävä on arvokkaampi kuin B-kielen kiitettävä. Mutta miten saataisiin mielekästä tekemistä ja arvostusta natiiveille matemaatikoille ja fyysikoille?
Pitäisikö luopua kaikki-tehtävät-oikein-kympin konseptista? Pitäisikö arvosanaan 10 vaatia paljon enemmän kuin nykyään vaaditaan? Ylioppilastutkintolautakunta on olemassaolonsa aikana keksinyt yhä uusia toiseksi parhaita arvosanoja, kun parhaan arvosanan pelättiin kärsivän inflaation, kun niin moni kokelas oli ansainnut sen. Laajennetaanko siis peruskoulunkin arvosteluasteikkoa? Voinko antaa todistukseen 11 oppilaalle, jonka taidot ylittävät asteikon?
Tai ehkä arvosanojen pitäisikin nousta logaritmisesti oppilaan osoittamien taitojen funktiona. Määritellään vähimmäisvaatimukset arvosanalle 5. Jos osaa kymmenen kertaa enemmän, saa arvosanan 6, ja jos osaa sata kertaa enemmän, saa 7. Tarkemmin harkittuna kymmenkantainen logaritmi taitaa tarjota liian laajan asteikon, koska oppilaiden välillä ei sentään ole 100000-kertaisia eroja. Mutta opettaja voi taas valita logaritmin kantaluvun sopivasti, jotta voi antaa sellaisen arvosanajakauman kuin haluaa.
Näyttäisiköhän tämänpäiväisen kokeen keskiarvo erilaiselta, jos käyttäisinkin logaritmista arvosteluasteikkoa?
Minä opin tänään, että arvostelukriteerejä ja kulmakerrointa säätämällä voi tehdä ihmeitä.
Ensin näytti siltä, että olin mokannut raskaasti. Olin joko liian kiireinen tai liian laiska suunnitellakseni kahdelle rinnakkaisryhmälle koetta kunnolla (ja näistä selityksistä kiireinen on paheksuttavampi kuin laiska), joten otin vanhan kokeen, muutin siihen uuden päivämäärän ja monistin sen oppilaille. En hoksannut tarkistaa, että aika moni koekysymyksistä oli sanasta sanaan samoja kuin kertaustunnilla käyttämässäni kertaustehtävämonisteessa.
Jotkut oppilaista ilmeisesti lukivat koetta varten vain kertaustehtävämonisteen. Epäilykseni heräsivät, kun esseetehtävässä oli toistakymmentä identtistä vastausta. Vastaukset näyttivät tutuilta, ja tarkistin, mitä olin tarjonnut oppilaille kertausmonisteen malliratkaisuksi. Ratkaisumonisteesta löytyi vielä yksi täsmälleen samanlainen vastaus täsmälleen samaan esseekysymykseen.
Vielä pahempaa oli huomata, että se ei ollut ainoa kysymys, johon löytyi suoraan vastaus kertausmonisteesta. Koe ei siis mitannut oppilaiden ymmärrystä kirjassa kerrotuista asioista, vaan heidän kykyään tunnistaa sama kysymys ja kirjoittaa sama vastaus kuin edellisellä tunnilla. Miksi en edes muuttanut kysymyksen sanamuotoa, vaikka tehtävän sisältö olisi pysynyt samana?
Päätin yrittää pelastaa sen, mitä oppilaiden moraalikasvatuksesta ja oikeudenmukaisesta arvostelusta vielä pelastettavissa oli. Annoin copypaste-tehtävistä huonot pisteet niille, jotka eivät osanneet edes kopioida oikeaa ratkaisua, hiukan yli puolet niille, jotka osasivat kopioida, ja täydet pisteet niille muutamille, jotka olivat kirjoittaneet minun malliratkaisuni lisäksi edes pari lausetta ylimääräistä tietoa. Sitten laskin pisteet kaikkiin papereihin, ja ryhdyin säätämään arvostelufunktion kulmakerrointa ja vakiotermiä.
Rinnakkaisryhmistä toinen on valikoitunut urheiluluokka. Oppilaista puolet on kympin tyttöjä, ja loputkin opiskelutaidoiltaan ja määrätietoisuudeltaan kiitettäviä. Tämän ryhmän kokeiden keskiarvo on ennenkin ollut yli 9. Toinen rinnakkaisryhmä on edustava otos arvosanoja laidasta laitaan.
Ensin otin ankaran linjan: neljän pisteen menetyksestä arvosana alenee yhdellä numerolla. Tämä erottelee kiitettävien arvosanojen joukossa 10+-suoritukset 9+-tuloksista. Valikoitunutta 15 hengen ryhmää ei pysty gaussittamaan sen paremmin. Sitten huomasin, että olisin ollut kohtuuton muutamalle heikoimmalle oppilaalle, joten piirsin heikompien arvosanojen läpi loivemman suoran.
Annoin arvosanat ja merkitsin ne arvostelukirjaani. Helpotti huomata, että copypaste-tehtävien arvostelukriteerit ja kahdesta lineaarisesta osasta muodostuva arvostelufunktio laittoivat oppilaat jokseenkin samaan paremmuusjärjestykseen kuin aikaisemmat kokeet. On mahdollista, että joku olisi tällä kertaa ansainnut vain 7:llä alkavan numeron, mutta saikin 8, koska osasi kirjoittaa kertaustehtävien vastaukset oikeisiin kohtiin. Toisaalta uskon, että ne, jotka olivat lukeneet kokeeseen oikeasti hyvin, saivat kykyjensä mukaiset arvosanat.
Kun annan oppilaille todistukseen arvosanat, painotan tätä koetta vähän vähemmän ja sitä toista koetta vähän enemmän, ja muistan ottaa huomioon myös tuntiosaamisen. Eikä tämäkään koe sittenkään täysin hukkaan mennyt. On kutkuttavaa ajatella, miten dataa perkaamalla saa kaivetuksi esille erot, jotka ensin näyttivät hukkuvan systemaattisen virheen ja satunnaisen kohinan alle.
On myös hurjaa ajatella, että mikään koenumero tai todistus ei mittaa absoluuttisesti yhtään mitään, vaan numerot ovat aina opettajan tulkinta oppilaan osaamisesta. Toivottavasti jokainen opettaja on ainakin johdonmukainen arvioidessaan eri ryhmiä eri vuosina. Oppilaiden oikeusturvan vuoksi toivon, että joku julkistaisi valtakunnalliset arviointikriteerit paitsi arvosanalle 8, myös arvosanoille 5 ja 10. Hyvän osaamisen lisäksi olisi syytä määritellä, mitä pitää vähintään osata, jotta pääsee eteenpäin, ja millainen osaaminen on niin poikkeuksellisen erinomaista, että oppilas ansaitsee kympin.
Erinomaiseksi luokiteltavassakin osaamisessa on laajaa hajontaa, ja parhaiten sen voi ymmärtää, kun ajattelee kieltenopiskelua. Vieraasta kielestä voi saada 10 kahdella tavalla: Oppilas voi opetella kaiken sen, mitä koealueeseen kuuluu, ja osaa vastata oikein kaikkiin tehtäviin. Tai sitten oppilas on asunut lapsena maassa, jossa puhutaan hänen opiskelemaansa kieltä, tai se on hänen toinen äidinkielensä. Todellisessa elämässä kaikki-alkeiskurssin-tehtävät-oikein-kympin ja puhun-tätä-kuin-syntyperäinen-kympin kommunikointikykyjen ero on valtava, mutta todistuksessa molemmat kympit näyttävät samalta.
Erinomaisella ja erinomaisella on kuitenkin eroa myös muissa aineissa. Kielivertausta jatkaakseni, olen opettanut muutamaa oppilasta, jotka ilmeisesti puhuvat fysiikkaa toisena äidinkielenään. He ovat yhtä kaukana kaikki-kirjan-tehtävät-oikein-kympin oppilaista kuin kaksikieliset suomenruotsalaiset peruskoulun B-kielen opiskelijoista. Kieltenopiskelussa on onneksi eri ryhmät edistyneille ja vasta-alkajille, ja todistuksessakin A-kielestä ansaittu kiitettävä on arvokkaampi kuin B-kielen kiitettävä. Mutta miten saataisiin mielekästä tekemistä ja arvostusta natiiveille matemaatikoille ja fyysikoille?
Pitäisikö luopua kaikki-tehtävät-oikein-kympin konseptista? Pitäisikö arvosanaan 10 vaatia paljon enemmän kuin nykyään vaaditaan? Ylioppilastutkintolautakunta on olemassaolonsa aikana keksinyt yhä uusia toiseksi parhaita arvosanoja, kun parhaan arvosanan pelättiin kärsivän inflaation, kun niin moni kokelas oli ansainnut sen. Laajennetaanko siis peruskoulunkin arvosteluasteikkoa? Voinko antaa todistukseen 11 oppilaalle, jonka taidot ylittävät asteikon?
Tai ehkä arvosanojen pitäisikin nousta logaritmisesti oppilaan osoittamien taitojen funktiona. Määritellään vähimmäisvaatimukset arvosanalle 5. Jos osaa kymmenen kertaa enemmän, saa arvosanan 6, ja jos osaa sata kertaa enemmän, saa 7. Tarkemmin harkittuna kymmenkantainen logaritmi taitaa tarjota liian laajan asteikon, koska oppilaiden välillä ei sentään ole 100000-kertaisia eroja. Mutta opettaja voi taas valita logaritmin kantaluvun sopivasti, jotta voi antaa sellaisen arvosanajakauman kuin haluaa.
Näyttäisiköhän tämänpäiväisen kokeen keskiarvo erilaiselta, jos käyttäisinkin logaritmista arvosteluasteikkoa?
2012-05-02
Systeemi
Olin ollut viikon pois töistä sitkeän flunssan takia. Kun palasin töihin, minun piti ensimmäiseksi selvittää, kuka oli pitänyt minkäkin ryhmän tunnit, ja kuinka pitkälle sijaisopettaja oli ehtinyt edetä antamieni ohjeiden mukaan. Varsinaista sairaslomasijaista ei ehditty ainakaan ensimmäisiksi päiviksi palkata, vaan koulun muut opettajat pitivät tuntejani hyppytunneillaan tai oman tuntinsa ohella. Joku lukuisista sijaisistani lähetti raporttinsa wilman kautta, ja joku oli jättänyt nipun papereita lokerooni. Joistakin ei kuulunut mitään.
Menin kansliaan kysymään, kuka oli pitänyt maanantain tuntini. Yllätyin, kun kansliassa ei ollutkaan sama henkilö kuin yleensä, vaan toinen henkilö, joka oli ollut puolitoista vuotta pois koulustamme. Tänään hän oli palannut töihin.
Yllätyin vielä enemmän, kun ensimmäistä päivää töissä oleva henkilö löysi oitis oikean mapin ja sieltä paperin, johon toinen henkilö oli viime viikolla kirjannut, kenet oli nakitettu sijaistamaan mitäkin tuntia. Hän kehotti minua ottamaan siitä itselleni kopion. Otin kopion, palautin alkuperäisen paperin oikealle paikalleen ja lähdin etsimään puuttuvia sijaisten raportteja.
Harvoin tulee mieleen yllättyä siitä, että systeemi toimii juuri niin kuin sen pitäisikin toimia, mutta tänään kävi niin. Sijaistuntien kirjanpito on suunniteltu niin selväksi, että puolitoista vuotta muualla ollut työntekijä tiesi heti, mistä mapista paperia pitäisi etsiä. Ja hänen viimeviikkoinen edeltäjänsä noudatti systeemiä, kun kirjasi sijaisjärjestelyt ja laittoi paperin oikeaan mappiin. Tässä olisi ollut ainekset tavanomaiseen emmävaantiijä-mäolenekaapäiväätöissä-sekoiluun, mutta mitään ei seonnut.
Tällainen systeemi tarvittaisiin myös niihin asukas- ja muihin yhdistyksiin, joiden toiminnassa olen ollut mukana. Pahin pelkoni on, että yhdistyksen toiminta riippuu kriittisesti yhdestä henkilöstä, joka on ainoa, joka tietää, mistä mikäkin löytyy. Jos tämä yksi henkilö muuttaa toiselle pallonpuoliskolle tai sairastuu yllättäen, seuraajan on mahdotonta jatkaa sujuvasti siitä, mihin avainhenkilö lopetti.
Pelkään pahasti olevani korvaamaton avainhenkilö parille pikkuyhdistykselle. Tavoitteeni on luoda näiden yhdistysten toiminnalle niin selkeä systeemi, että kuka tahansa kiinnostunut pystyy jatkamaan toimintaa eteenpäin sitten, kun minä en enää jatka. (Vaikeampi ongelma on löytää se kuka tahansa kiinnostunut.)
Minusta henkilö, joka tekee itsensä korvaamattomaksi työpaikallaan tai luottamustoimissaan, toimii vastuuttomasti. Organisaatiolla täytyy olla varasuunnitelma, jos avainhenkilölle sattuu jotain ikävää. Suurin urotyö, jonka voi työpaikkansa hyväksi tehdä, on organisaatiouudistus, jossa ei ole korvaamattomia avainhenkilöitä vaan ymmärrettävästi toimiva systeemi. Tietenkään kuka tahansa ei voi ryhtyä yhden päivän varoitusajalla toimitusjohtajan sijaiseksi, mutta tärkeintä on, että edes joku voi.
Korvaamattomia voimme olla vain perheenjäsenille ja ehkä ystäville. Jos työpaikalle ei voida hankkia sijaista tai seuraajaa, systeemissä on vikaa.
Menin kansliaan kysymään, kuka oli pitänyt maanantain tuntini. Yllätyin, kun kansliassa ei ollutkaan sama henkilö kuin yleensä, vaan toinen henkilö, joka oli ollut puolitoista vuotta pois koulustamme. Tänään hän oli palannut töihin.
Yllätyin vielä enemmän, kun ensimmäistä päivää töissä oleva henkilö löysi oitis oikean mapin ja sieltä paperin, johon toinen henkilö oli viime viikolla kirjannut, kenet oli nakitettu sijaistamaan mitäkin tuntia. Hän kehotti minua ottamaan siitä itselleni kopion. Otin kopion, palautin alkuperäisen paperin oikealle paikalleen ja lähdin etsimään puuttuvia sijaisten raportteja.
Harvoin tulee mieleen yllättyä siitä, että systeemi toimii juuri niin kuin sen pitäisikin toimia, mutta tänään kävi niin. Sijaistuntien kirjanpito on suunniteltu niin selväksi, että puolitoista vuotta muualla ollut työntekijä tiesi heti, mistä mapista paperia pitäisi etsiä. Ja hänen viimeviikkoinen edeltäjänsä noudatti systeemiä, kun kirjasi sijaisjärjestelyt ja laittoi paperin oikeaan mappiin. Tässä olisi ollut ainekset tavanomaiseen emmävaantiijä-mäolenekaapäiväätöissä-sekoiluun, mutta mitään ei seonnut.
Tällainen systeemi tarvittaisiin myös niihin asukas- ja muihin yhdistyksiin, joiden toiminnassa olen ollut mukana. Pahin pelkoni on, että yhdistyksen toiminta riippuu kriittisesti yhdestä henkilöstä, joka on ainoa, joka tietää, mistä mikäkin löytyy. Jos tämä yksi henkilö muuttaa toiselle pallonpuoliskolle tai sairastuu yllättäen, seuraajan on mahdotonta jatkaa sujuvasti siitä, mihin avainhenkilö lopetti.
Pelkään pahasti olevani korvaamaton avainhenkilö parille pikkuyhdistykselle. Tavoitteeni on luoda näiden yhdistysten toiminnalle niin selkeä systeemi, että kuka tahansa kiinnostunut pystyy jatkamaan toimintaa eteenpäin sitten, kun minä en enää jatka. (Vaikeampi ongelma on löytää se kuka tahansa kiinnostunut.)
Minusta henkilö, joka tekee itsensä korvaamattomaksi työpaikallaan tai luottamustoimissaan, toimii vastuuttomasti. Organisaatiolla täytyy olla varasuunnitelma, jos avainhenkilölle sattuu jotain ikävää. Suurin urotyö, jonka voi työpaikkansa hyväksi tehdä, on organisaatiouudistus, jossa ei ole korvaamattomia avainhenkilöitä vaan ymmärrettävästi toimiva systeemi. Tietenkään kuka tahansa ei voi ryhtyä yhden päivän varoitusajalla toimitusjohtajan sijaiseksi, mutta tärkeintä on, että edes joku voi.
Korvaamattomia voimme olla vain perheenjäsenille ja ehkä ystäville. Jos työpaikalle ei voida hankkia sijaista tai seuraajaa, systeemissä on vikaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)