Suunnittelin kirjoittavani kesän ajan tehokkaasti gradua. Kesäkuun ensimmäisellä viikolla vietin neljä arkipäivää yliopistolla, ja häiritsin kollegojen työskentelyä valittamalla, että en saa mitään aikaiseksi. Kollegat auttoivat LaTeXin asetusten säätämisessä sen verran, että gradun raakile kääntyy ja huolehtii lähdeviitteistä suunnilleen oikein, paitsi että ääkkösten kanssa on edelleen pieniä ongelmia. Kirjoitin sisällysluettelon, lueskelin pari lähdeartikkelia, ja siihen se sitten jäikin.
Kesäkuun toisella viikolla aivoni irtisanoivat yhteistyösopimuksen. En viitsinyt edes teeskennellä tekeväni mitään hyödyllistä gradun eteen. Siivosin kotona ja norkoilin netissä. Lopulta sain itseni raahatuksi edes liikuntaharrastuksen pariin, rasittamaan ruumista, kun mieli oli väsynyt. Tuloksena ei ollut hieno fiilis kaikkensa antamisesta, vaan migreenikohtauksen kaltainen näköhäiriö. Muistio itselle: treeneihin ei aikuistenoikeesti pidä mennä aliravittuna.
Seuraavat kolme päivää ihmettelin, miten jalat voivatkin olla niin kipeät joka askeleella. Neljäntenä päivänä ei enää sattunut, joten menin taas urheilemaan. Tällä kertaa kipeytyi ylävartalo. Tätäkö ohjaajat tarkoittavat, kun korostavat monipuolisen harjoittelun merkitystä?
Tämä kirjoitusviikko katkeaa torstaina juhannuksenvieton aloittamiseen. Eilen kuvittelin korvaavani kirjoitustyön määrän laadulla, mutta kuvitelmaksi se jäi. Löysin pari lähdeartikkelia, joista toisen onnistuin lataamaan pdf-muodossa itselleni, ja toista en: artikkeli on julkaistu 1993, ja yliopiston sopimus arkiston käyttämisestä alkaa vasta vuodesta 2002. Prkl. Vaikka haukun sitä, että sähköisiä artikkeleita on tylsää lukea eikä ruudulta siirry asiaa mieleen, niin Nelli-portaalin arvon huomaa parhaiten silloin, kun se ei olekaan käytettävissä. Pitääkö tässä nyt nostaa peffa ylös tietokonetuolista ja raahautua kirjastoon kysymään, onko heillä kellarivarastossaan New Scientistin huhtikuun 1993 numero? Juu en aio ostaa omia tunnuksia lehden verkkoarkistoon noilla hinnoilla.
Mendeleyn avulla voin sentään pitää pdf-lähteet järjestyksessä, ja lukuohjelma sallii jopa tehdä artikkeleihin korostusmerkintöjä ja omia reunahuomautuksia. Olen saanut luetuksi pari artikkelia päivässä, mutta kun niistä jokainen herättää tarpeen jäljittää keskimäärin kaksi lähdettä lisää taustatietojen tarkistamiseksi, niin lukemattoman lähdemateriaalin määrä kasvaa eksponentiaalisesti. (Loputon kasvu ei tietenkään ole mahdollista, mutta kuinka monta artikkelia minulla täytyy olla omassa arkistossani, ennen kuin suurin osa uusista artikkeleista alkaa viitata takaisin jo lukemiini? Puhutaanko nyt sadoista, tuhansista vai sadoistatuhansista kyhäelmistä, joiden mukaan "on osoitettu, että huokoinen pii saadaan kemiallisesti pysyväksi [kts. tusina aikaisempaa artikkelia], mutta lisätutkimuksia tarvitaan vielä"?)
Kirjoitustyön aloittamisessa vaikeutena on löytää oikea tyylilaji. Siihen ei voi katsoa vinkkiä lähdeartikkeleista, koska ne on kaikki kirjoitettu englanniksi. Miten suomennetaan ymmärrettävästi mutta kuitenkin täsmällisesti, että syövytyksen jälkeen huokosten pinta on hydrogen-terminated, että materiaalina on boron-doped Si(100) wafer tai että effective valence määritellään tarkoittamaan virtapiirin läpi kulkeneiden elektronien määrää jaettuna syövytyksessä irronneiden atomien määrällä? Onko kenenkään muun kuin epä-älyllisen kemian professorin mielestä suomen kielessä olemassa sanaa valenssi?
Tieteellisen tyylin kirjoittaminen tuntuu teennäiseltä. Helpompaa olisi aloittaa vaikka lastensadulla: Olipa kerran, kauan sitten tutkija, joka huomasi, että huokoisen piin resistanssi muuttuu, kun sen huokosiin tarttuu ilmasta kosteutta. Tutkimuslaitoksen johtaja lupasi apurahan ja puolet artikkelin julkaisun tuomasta maineesta ja kunniasta sille, joka selittäisi, miten huokoisesta piistä rakennettaisiin luotettavasti toimiva kosteussensori. Tutkimusryhmät eri puolilla valtakuntaa taistelivat myrkyllisen vetyfluoridihapon ja vuotavien kaasupullojen kanssa, apunaan vain reistaileva mittauslaitteisto... mutta graduun pitäisi kirjoittaa aikuistensatu, joka ei pääty sanoihin "elivät onnellisina elämänsä loppuun asti", vaan "lisätutkimuksia tarvitaan vielä".
Kuinka kliseiseltä tuntuukaan aloittaa johdantokappale sanoilla "tämän työn tarkoituksena on tutkia..." - ja rehellinen aloitus olisi "tämän työn tarkoituksena on ansaita rimaa hipoen 35 opintopistettä (tai 20, jos alkaa laiskottaa kesken kaiken), jotta kirjoittaja saa pätevän paperit työnhakua varten ja fysiikan laitos saa yhden N. vuoden opiskelijan potkituksi työmarkkinoille tulostavoitteitaan rumentamasta". Molemmilla osapuolilla on siis kyseenalainen kannustin hyväksyä kyseenalaista laatua, kun graduani ei luultavasti Ohjaajan ja tarkastaja prof. Urvelo II:n jälkeen lue enää kukaan muu.
Minulla on vähän ikävä sisäistä perfektionistiani, joka peruskoulu- ja lukiovuosina varmisti, että läksyt tulevat tehdyksi sekä ajoissa että oikein. (Sisäiselle perfektionistilleni arvosana 8 oli huono numero, ja liikunnasta aivan ansaittu, koska olen huono liikunnassa. Muista aineista en niin huonoja arvosanoja saanutkaan.) Yliopistossa sisäinen perfektionistini piiloutui jonnekin, enkä ole löytänyt sen hyödyllisiä ominaisuuksia sen jälkeen. Jäljellä on enää vain rimakauhu, jonka mukaan ei kannata edes aloittaa, jos en tiedä, mitä olen tekemässä, ja jonka voi kesyttää vain hälläväliä-asenteen ronskilla yliannostuksella: menkööt kurssit rimaa hipoen läpi, kunhan menevät läpi ja Kela on opintopisteiden määrään tyytyväinen.
Aikaisempaa itseäni hävettää nähdä, mitä minusta on tullut. Häpeää helpottaa vähän se, että korkeakoulun arvosteluasteikko on erilainen kuin peruskoulun ja lukion. Arvosana 1 yliopistokurssista ei tunnu yhtään niin pahalta kuin 5 lukiokurssista. Gradusta tulee aikanaan arvosana, joka on jossakin määrin yhteismitallinen ylioppilastodistuksen kanssa. Riittääkö minulla edelleen sekä itsekuria että älyä pinnistellä kohti eximiaa, vai pitääkö opetella lausumaan myös joku niistä asteikon toisessa päässä olevista arvosanoista?
LuK-tutkielman kirjoittamisesta opin sentään sen verran, että lähdemateriaaliksi täytyy löytää parempaa kuin Tiede2000 ja UP. LuK-ohjaaja nalkutti nalkuttamasta päästyään, että "viittaa siihen alkuperäiseen artikkeliin". Ja hyvä oli, että nalkutti! Asia tuli sen verran selväksi, että en enää haaskaa aikaani miettimällä, pitääkö minun oikeasti etsiä lehden X vuoden N numero k+1 jostain käsittämättömästä nettiarkistosta - vaan kulutan aikaa vain siihen, että yritän etsiä lehden X vuoden N numeroa k+1 siitä käsittämättömästä nettiarkistosta, johon yliopiston tunnuksilla joskus pääsee ja joskus ei. (Ja samalla hämmästelen sitä, miten valtava määrä tietoa on saatavissa yliopiston tunnuksilla, ja kuka sen kaiken ehtii lukea ja omaksua, ja hiukan suren sitä, että kun joskus valmistun, menetän pääsyn sen kaiken tiedon äärelle.)
Ei tämän pitäisi olla niin vaikeaa. Olen ennenkin lukenut lähdeartikkeleita ja kirjoittanut niiden perusteella yhteenvedon - LuK-tutkielman - ja olen tehnyt mittauksia ja kirjoittanut niistä työselostuksia - Fysiikan Harjoitustyöt I ja II. Gradussa pitäisi vain yhdistää nämä taidot samaan työhön.
Muistan, että viivyttelin sekä kandityön että työselostusten kirjoittamista, koska ajattelin, että niiden kirjoittaminen on ylivoimaisen hirveää. HT II työselostusten kirjoittaminen ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan ihan niin hirveää, ja sain sen kurssin runnotuksi läpi. En kuitenkaan muista, että valmista työselostusta printtaillessani olisin kokenut mitään suurta VoittajaFiilistä(TM), vaan lähinnä ajattelin seuraavaksi niskaan kaatuvaa projektia. Jonkinlainen VoittajaFiilis(TM) tuli siinä vaiheessa, kun työselostusten tarkastaja sanoi, että työ on hyväksytty. Kun sain koko kurssin hyväksytyksi, tuli lähinnä epäuskoinen olo. Nyt olen suorittanut sen, joten olen immuuni sille, eikä minun tarvitse suorittaa sitä enää - näinhän koulujärjestelmämme piilo-opettaa ajattelemaan kurssimuotoisesta opiskelusta.
LuK-tutkielmaa kirjoittaessani toivoin, että voisin pikakelata kirjoituspäivien yli siihen hetkeen, kun tutkielma on valmis. Tämän toiveen kehitin jo ala-asteella, kun koulupäivät, -viikot ja -vuodet olivat kuolettavan pitkiä ja tylsiä. Sittemmin ympärilläni oleva aika on alkanut kulua pikakelauksella, mutta valitettavasti työsuoritusten aikaansaaminen ei ole nopeutunut samassa tahdissa. (Joku kulunut vitsi hra prof. Einsteinin osuudesta kummallisella nopeudella kuluvaan aikaan tähän.) Ilmeisesti tässä ei auta muu kuin elää ruutu ruudulta läpi jokainen gradunkirjoitushetki. Hyödynnän ne kokemukset sitten, kun tulevaisuudessa saarnaan koululaisille siitä, että tehtävien välttelyllä ja vitkuttelulla aiheuttaa vain vaikeuksia itselleen, joten kohdatkaa haasteet reippaasti ja ottakaa niistä opiksenne... älkääkä tehkö kuten minä tein, vaan tehkää kuten sanon.
2012-06-19
2012-06-12
En tee mitä tahdon
Tämäkin ongelma on kirjattu muistiin jo noin 2000 vuotta sitten [1], ja varmaan kiusannut ihmisiä jo ennen kirjoitustaidon keksimistä: en tee sitä hyvää, mitä tahdon tehdä, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.
2000 vuotta sitten ongelman ratkaisuksi ehdotettiin syntien ja pahojen henkien karkottamista. Joitakin hengelliset keinot auttoivat, toisia eivät. Viimeisen sadan vuoden aikana edennyt medikalisaatio on tuottanut parempaa hoitovastetta, mutta silti ongelmasta ei ole kokonaan päästy eroon. Jotkut juopottelevat, vaikka haluaisivat kuiville. Toiset aloittavat dieetin toisensa jälkeen, ja repsahtavat muutamassa viikossa. Ja minä istun tietokoneella päämäärättömästi surffaten, ja odotan, että gradu kirjoittaisi itse itsensä sillä aikaa.
Mistä pilleripurkista saisin 200 mg lisää itsekuria, 150 mg keskittymiskykyä ja 40 mg työniloa nautittavaksi aamuisin runsaan nesteen kera? Tai toimisiko jokin energiajuoma kuin Akvavitixin taikajuoma, joka antaisi nauttijalleen määräajaksi yli-inhimillisen suorituskyvyn? Kahvi on liian arkinen elintarvike, jotta voisin kuvitella saavani sen vaikutuksesta persoonallisuudenmuutoksen, samoin suklaa. Tai voisiko fysioterapeutti määrätä venyttelyliikkeeksi "ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy"?
Gradun kanssa viivyttely ei ole minulle mitenkään poikkeuksellista - kirjoitin kanditutkielmaanikin kaksi vuotta. Tai paremminkin kulutin kaksi vuotta ajattelemalla, että kirjoitan sitä tutkielmaa ensi viikolla. Olen myös kuluttanut puoli vuotta ajattelemalla, että siivoan vaatekaappini ja paperipinoni ensi viikonloppuna, ja kevätflunssasta toivuttuani olen kuukauden verran ajatellut mennä urheilutreeneihin huomenna.
Harkitsin sitoutumista antihyväntekeväisyyteen, jos en saa työpöytääni siivotuksi: jos paperikasat ovat sovitun ajan jälkeen edelleen tiellä, joudun lahjoittamaan sovitun rahasumman sellaiselle järjestölle, jonka aatemaailmaa paheksun. Sitten ehdotin itselleni, että entä jos vain maksaisin, ja voisin hyvällä omallatunnolla jättää siivoamatta. Se olisi hetkellisesti pienemmän riesan tie, mutta ne paperikasat olisivat edelleen levällään ärsyttämässä. Ratkaisu on edelleen hakusessa - kuten on myös yksi erääntyvä lasku.
Eniten ihmettelen sitä, että lintsaan urheilutreeneistä. Aikuisella iällä löysin lopultakin liikuntalajin, jota en harrasta sen välinearvon vuoksi eli niskasärkyä välttääkseni, vaan siksi, että treenaaminen on itsessään kivaa. Olen muutaman kerran mennyt treeneihin väsyneenä ja vihaisena, mutta en ole koskaan poistunut salilta huonotuulisena tai ajatellen, että olipahan ajanhaaskausta. Miksi en sitten tänään lähtenyt treeneihin rasittamaan ruumistani ja virkistämään mieltäni? Ja jätänkö huomisetkin treenit väliin, kun kuvittelen, että ehtiihän sitä sitten ensi viikolla?
Taidan tarvita jonkun elämäntapavalmentajan, joka laatii minulle minuuttiaikataulun kirjoitustyötä, urheilua ja kotiaskareita varten, ja huutaa minulle naama punaisena, jos lintsaan siitä aikataulusta. Aikatauluja osaan laatia itsekin, mutta en osaa ottaa itse itselleni antamiani lupauksia vakavasti. Vedätän itseäni omilla tekosyilläni mennen tullen. Ulkopuoliset vaatimukset saavat minut ryhdistäytymään: ei tulisi mieleenkään sanoa oppilaille, että tänään ei mennäkään uuteen asiaan, kun en jaksanut eilen miettiä, mitä siitä pitäisi kirjoittaa vihkoon.
Avopuoliskoni jaksaa sentään nalkuttaa kotitöistä aina, kun kompastuu lattialla olevaan vaatekasaan tai ei löydä yhtään puhdasta astiaa. Gradusta hän ei kai kehtaa nalkuttaa, kun hänen oma opinnäytetyönsä jää aina tehtäväpinon pohjalle, kun joku pyytää häntä töihin. Graduohjaajani hyväksyy tekosyitä aivan liian helposti. Onneksi yksi ystävä lupasi tarvittaessa hiillostaa minua, ja minä lupasin kutsua hänet valmistujaisiini sitten, kun valmistun. Täytyy siis valmistua, jotta lupaus tulee pidetyksi.
Tänään totesin, että kannattaa sentään mieluummin tehdä niitä kotitöitä kuin istua väkisin koneella niskaa kipeyttämässä, jos yhtään graduun liittyvää ajatusta ei kulje. Kokeilen nyt tämän viikon sitä, että teen mitä tahansa muuta hyödyllistä, jos en onnistu kirjoittamaan gradua. Ehkä sitten, kun muutama muu mieltä kuormittava rästitehtävä on hoidettu, tulee tilaa tieteelliselle ajattelulle. Jos tämäkään ei auta, täytyy pyytää henkilökohtaista mikrotukihenkilöä estämään pääsyni niille nettisivuille, joilla haaskaan eniten aikaa. (Nettikaapelin irrottaminen kokonaan ei auta, koska suurin osa tarvitsemistani lähdeartikkeleista on netissä.) Ja seuraavana askeleena täytyy palkata joku personal trainer antamaan sähköiskuja minulle, ja sitä seuraavana askeleena joku mafioso antamaan sähköiskuja koiralleni, ellei gradukelpoista tekstiä ala syntyä.
Myös muita toimiviksi havaittuja vinkkejä otetaan vastaan.
[1] Paavali: Room.7. luku, 19. jae, saatavilla online http://www.evl.fi/raamattu/1992/Room.7.html
2000 vuotta sitten ongelman ratkaisuksi ehdotettiin syntien ja pahojen henkien karkottamista. Joitakin hengelliset keinot auttoivat, toisia eivät. Viimeisen sadan vuoden aikana edennyt medikalisaatio on tuottanut parempaa hoitovastetta, mutta silti ongelmasta ei ole kokonaan päästy eroon. Jotkut juopottelevat, vaikka haluaisivat kuiville. Toiset aloittavat dieetin toisensa jälkeen, ja repsahtavat muutamassa viikossa. Ja minä istun tietokoneella päämäärättömästi surffaten, ja odotan, että gradu kirjoittaisi itse itsensä sillä aikaa.
Mistä pilleripurkista saisin 200 mg lisää itsekuria, 150 mg keskittymiskykyä ja 40 mg työniloa nautittavaksi aamuisin runsaan nesteen kera? Tai toimisiko jokin energiajuoma kuin Akvavitixin taikajuoma, joka antaisi nauttijalleen määräajaksi yli-inhimillisen suorituskyvyn? Kahvi on liian arkinen elintarvike, jotta voisin kuvitella saavani sen vaikutuksesta persoonallisuudenmuutoksen, samoin suklaa. Tai voisiko fysioterapeutti määrätä venyttelyliikkeeksi "ota itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäydy"?
Gradun kanssa viivyttely ei ole minulle mitenkään poikkeuksellista - kirjoitin kanditutkielmaanikin kaksi vuotta. Tai paremminkin kulutin kaksi vuotta ajattelemalla, että kirjoitan sitä tutkielmaa ensi viikolla. Olen myös kuluttanut puoli vuotta ajattelemalla, että siivoan vaatekaappini ja paperipinoni ensi viikonloppuna, ja kevätflunssasta toivuttuani olen kuukauden verran ajatellut mennä urheilutreeneihin huomenna.
Harkitsin sitoutumista antihyväntekeväisyyteen, jos en saa työpöytääni siivotuksi: jos paperikasat ovat sovitun ajan jälkeen edelleen tiellä, joudun lahjoittamaan sovitun rahasumman sellaiselle järjestölle, jonka aatemaailmaa paheksun. Sitten ehdotin itselleni, että entä jos vain maksaisin, ja voisin hyvällä omallatunnolla jättää siivoamatta. Se olisi hetkellisesti pienemmän riesan tie, mutta ne paperikasat olisivat edelleen levällään ärsyttämässä. Ratkaisu on edelleen hakusessa - kuten on myös yksi erääntyvä lasku.
Eniten ihmettelen sitä, että lintsaan urheilutreeneistä. Aikuisella iällä löysin lopultakin liikuntalajin, jota en harrasta sen välinearvon vuoksi eli niskasärkyä välttääkseni, vaan siksi, että treenaaminen on itsessään kivaa. Olen muutaman kerran mennyt treeneihin väsyneenä ja vihaisena, mutta en ole koskaan poistunut salilta huonotuulisena tai ajatellen, että olipahan ajanhaaskausta. Miksi en sitten tänään lähtenyt treeneihin rasittamaan ruumistani ja virkistämään mieltäni? Ja jätänkö huomisetkin treenit väliin, kun kuvittelen, että ehtiihän sitä sitten ensi viikolla?
Taidan tarvita jonkun elämäntapavalmentajan, joka laatii minulle minuuttiaikataulun kirjoitustyötä, urheilua ja kotiaskareita varten, ja huutaa minulle naama punaisena, jos lintsaan siitä aikataulusta. Aikatauluja osaan laatia itsekin, mutta en osaa ottaa itse itselleni antamiani lupauksia vakavasti. Vedätän itseäni omilla tekosyilläni mennen tullen. Ulkopuoliset vaatimukset saavat minut ryhdistäytymään: ei tulisi mieleenkään sanoa oppilaille, että tänään ei mennäkään uuteen asiaan, kun en jaksanut eilen miettiä, mitä siitä pitäisi kirjoittaa vihkoon.
Avopuoliskoni jaksaa sentään nalkuttaa kotitöistä aina, kun kompastuu lattialla olevaan vaatekasaan tai ei löydä yhtään puhdasta astiaa. Gradusta hän ei kai kehtaa nalkuttaa, kun hänen oma opinnäytetyönsä jää aina tehtäväpinon pohjalle, kun joku pyytää häntä töihin. Graduohjaajani hyväksyy tekosyitä aivan liian helposti. Onneksi yksi ystävä lupasi tarvittaessa hiillostaa minua, ja minä lupasin kutsua hänet valmistujaisiini sitten, kun valmistun. Täytyy siis valmistua, jotta lupaus tulee pidetyksi.
Tänään totesin, että kannattaa sentään mieluummin tehdä niitä kotitöitä kuin istua väkisin koneella niskaa kipeyttämässä, jos yhtään graduun liittyvää ajatusta ei kulje. Kokeilen nyt tämän viikon sitä, että teen mitä tahansa muuta hyödyllistä, jos en onnistu kirjoittamaan gradua. Ehkä sitten, kun muutama muu mieltä kuormittava rästitehtävä on hoidettu, tulee tilaa tieteelliselle ajattelulle. Jos tämäkään ei auta, täytyy pyytää henkilökohtaista mikrotukihenkilöä estämään pääsyni niille nettisivuille, joilla haaskaan eniten aikaa. (Nettikaapelin irrottaminen kokonaan ei auta, koska suurin osa tarvitsemistani lähdeartikkeleista on netissä.) Ja seuraavana askeleena täytyy palkata joku personal trainer antamaan sähköiskuja minulle, ja sitä seuraavana askeleena joku mafioso antamaan sähköiskuja koiralleni, ellei gradukelpoista tekstiä ala syntyä.
Myös muita toimiviksi havaittuja vinkkejä otetaan vastaan.
[1] Paavali: Room.7. luku, 19. jae, saatavilla online http://www.evl.fi/raamattu/1992/Room.7.html
2012-06-10
Muistio itselle
Näistä asioista aion kirjoittaa, Sitten Joskus Kun on aikaa:
Sisäpiirijuttuja
- ihan oikeesti, miksi tätä pitää opiskella
C2H5OH
- etanoli ja muut päihteet
HTML-kiria
- me ihmettelemme antiikin egyptiläisiä, jotka palkkasivat kirjurin kirjoittamaan viestejä firman puolesta, ja tulevat sukupolvet ihmettelevät, miksi palkkasimme ammattilaisen suunnittelemaan firmalle kotisivut - eikö koodin kirjoittaminen ole arkisimpia kansalaistaitoja?
Kontrapunktista kikkailua
- miksi Vivaldin Talvi kuulostaa aluksi Gubaidulinan De Profundisilta, mutta sitten kun sen tunnistaa kuulleensa ennenkin, siitä alkaa tykätä
Hölynpölynimuri ja muut kotityövälineet
- mitä lisäominaisuuksia saa, kun lisää hintalappuun yhden nollan
ja tietenkin tärkeimpänä Pro Gradu
- miksi ne piimuruset annealataan [lue: anniilataan] juuri 823 celsiusasteen lämpötilassa, ja miksi niitä pidetään typpi-asetyleeni-atmosfäärissä annealausta odottamassa
Sisäpiirijuttuja
- ihan oikeesti, miksi tätä pitää opiskella
C2H5OH
- etanoli ja muut päihteet
HTML-kiria
- me ihmettelemme antiikin egyptiläisiä, jotka palkkasivat kirjurin kirjoittamaan viestejä firman puolesta, ja tulevat sukupolvet ihmettelevät, miksi palkkasimme ammattilaisen suunnittelemaan firmalle kotisivut - eikö koodin kirjoittaminen ole arkisimpia kansalaistaitoja?
Kontrapunktista kikkailua
- miksi Vivaldin Talvi kuulostaa aluksi Gubaidulinan De Profundisilta, mutta sitten kun sen tunnistaa kuulleensa ennenkin, siitä alkaa tykätä
Hölynpölynimuri ja muut kotityövälineet
- mitä lisäominaisuuksia saa, kun lisää hintalappuun yhden nollan
ja tietenkin tärkeimpänä Pro Gradu
- miksi ne piimuruset annealataan [lue: anniilataan] juuri 823 celsiusasteen lämpötilassa, ja miksi niitä pidetään typpi-asetyleeni-atmosfäärissä annealausta odottamassa
2012-06-08
Lisätutkimuksia tarvitaan vielä
Olen nyt kolme päivää teeskennellyt työskenteleväni gradun parissa. Edistys on ollut hidasta, ja silloin, kun sitä on tapahtunut, se on ollut jonkun muun ansiota.
Tärkeintä työvälinettäni, \LaTeXia, opin käyttämään jo viime kesänä. Silloin minua harmitti, ettei kukaan pakottanut minua opettelemaan Latexilla kirjoittamista jo vuosia aikaisemmin, kun kirjoitin kanditutkielmaani ja fysiikan harjoitustöiden työselostuksia. Vuosien ajan olen hakannut päätäni seinään Wordin kanssa, kun en tiennyt paremmasta.
Viime kesänä minut siis pakotettiin hakkaamaan päätäni seinään Latexin kanssa. Sekin oli turhauttavaa, mutta eri tavalla. Keskeinen tunne word-frustraatiossa on tässä ei ole mitään logiikkaa, mutta latex-frustraatiossa vika on siinä, että minä en tajua tätä logiikkaa.
Latexin logiikka on mahdollista oppia. Ja fysiikan laitokselta löytyy aina joku, joka osaa jo neuvoa, miten Latexin ongelmat ratkaistaan. Luultavasti joku on jo kirjoittanut valmiin paketin, joka täytyy vain vastaanottaa sähköpostiin ja tallentaa samaan kansioon kuin gradu.tex. Latexin tarvitsemien ohjelmien ja mallitiedostojen lataaminen vie huomattavasti vähemmän aikaa kuin sen selvittäminen, miten Wordille selitetään, että sivujen numerointi alkaa sivulta 2, ja kansilehteä ja sisällysluetteloa ei lasketa sivuiksi.
Frustraatio on silti käsinkosketeltava, kun Latex kieltäytyy kääntämästä tiedostoa ja herjaa kuolettavaa virhettä rivillä, joka ei sisällä lainkaan tekstiä. Siinä vaiheessa rakentavin lähestymistapa on mennä Kokeneemman Kollegan työhuoneen ovelle, ja jos Kollega on huoneessaan, heittäytyä lattialle parkumaan: "Se ei edelleenkään suostu ymmärtämään ääkkösiä, vaan kirjoittaa kansilehteen 'Fysiikan ja thtitieteen laitos'!" Johon Kollega vastaa: "Ai se, juu, tuttu vika, minä kirjoitin siihen korjauspaketin jo vuosia sitten."
Kollega neuvoi myös pitämään lähdeartikkelit järjestyksessä Mendeleyn avulla. Jos osaa, niin voi säätää Mendeleyn noukkimaan arkistoonsa kaikki omalle koneelle ladatut artikkelit, ja ohjelma laatii niistä automaattisesti lähdeviitteet. Minä kirjoitan vain \cite{Ott2003}, ja Latex kirjoittaa tekstin lomaan [2] ja lähdeluetteloon [2] N. Ott, M. Nerding, G. Müller, R. Brendel ja H. P. Strunk, Physica Status Solidi (a) 197, 93 (2003). Jos uusi lähdeartikkeli kiilaa tämän artikkelin edelle ja numerointia täytyy muuttaa, Latex pitää huolta numerojärjestyksestä. Minun pitää muistaa vain, esiintyikö väitteeni lämpökäsittelyn vaikutuksesta huokoskokoon artikkelissa Ott2003 vai sittenkin Bjorkqvist2002.
Merkistökoodausten kanssa tulee edelleen välillä vaikeuksia. Lähdeartikkelin on kirjoittanut milloin Bjorkqvist, Bjo''rkqvist tai Bjórkqvist, riippuen siitä, mitä Mendeley välittää Bibtexille välitettäväksi eteenpäin Latexille. Ehkä täydennän puuttuvat öökköset mustekynällä sitten, kun olen tulostanut muuten valmiin graduni paperille. (Latex kyllä kykenisi kirjoittamaan vaikka korealaista tavukirjoitusta komennolla \usepackage{hangul}, mutta ongelmat syntyvät silloin, kun pitäisi ymmärtää jonkin toisen ohjelman erikoismerkkejä. Kuinkahan pahasti tämä sotkee tilastoja siitä, kuinka monta kertaa Björkqvistin ja Müllerin artikkeleihin on viitattu myöhemmin?)
Kokeneemman Kollegan korjauspaketeilla Latex laatii jo asiallisen näköisen sisällysluettelon, mutta tiivistelmäsivusta eteenpäin sivut ovat täynnä nätisti rivitettyä ja tavutettua lorem ipsumia. Enää puuttuu vain asiasisältö. Onkohan jollakin Latex-harrastajalla siihenkin valmis paketti?
Kolmessa päivässä olen päässyt asiasisällön kanssa niin pitkälle, että aion ensin kertoilla jotain huokoisen piin (PS, porous silicon) luokittelusta huokosten koon ja muodon perusteella, ja sitten aikaisempien tutkimusten tuloksista. L. T. Canham havaitsi (ja julkaisi) vuonna 1990, että huokoisella piillä on omituisia luminesenssiominaisuuksia näkyvän valon aallonpituusalueella, ja siitä alkoi huokoisen piin tutkimus.
Huokoista piitä valmistetaan syövyttämällä piinpalasta HF:n ja sähkön avulla. (Vetyfluoridihapon eli kemistien arkikielessä hooäffän roiskumista iholle ja hengittämistä on vältettävä hinnalla millä hyvänsä, sillä HF imeytyy ihon läpi luuhun asti ja tappaa. Pääkallon lisäksi myös syövyttävän aineen varoitusmerkki on paikallaan, sillä HF syövyttää jopa lasia. Sitä säilytetään teflonmuovipullossa ja käsitellään vetokaapissa suojahansikkaat kädessä.)
Mutta takaisin asiaan. Gradussa ei tarvitse selittää HF:n ominaisuuksia, vaan kuvailla syövytysprosessia: kuinka suurella virralla piitä käsiteltiin ja kuinka kauan, ja kuinka syvä pesusienimäinen kerros näin saatiin muodostumaan piin pintaan. Syövytyksen jälkeen CD-levyn kokoinen piikiekko pilkotaan sormenkynnen kokoisiksi murusiksi, joille tehdään erilaisia lämpökäsittelyjä erilaisille kaasuseoksille altistettuna. Ja minun tehtäväni on tutkia, miten ne muruset käsittelyn jälkeen toimivat.
Syövytysvirrasta ja lämpökäsittelystä riippuen piihin muodostuu suurempia tai pienempiä huokosia, jotka voivat olla yksinkertaisia umpikujia, haarautua kuin saniaisen lehdet tai kytkeytyä toisiinsa kuin Helsingin keskustan alla risteilevä tunneliverkosto. Huokosten koko ja muoto puolestaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon ilmankosteutta imeytyy huokosten pintaan. Kosteuden tarttuminen huokosiin vaikuttaa piimurusen sähkönjohtokykyyn. Voidaan siis kytkeä jännite- ja virtamittarit piimurusen reunoille, ja sähkönjohtavuudesta päätellä, kuinka paljon ilmassa on kosteutta.
Näin siis teoriassa. Käytännössä huokosten pinta hapettuu vähitellen pilalle, kun se on tekemisissä ilman hapen kanssa. Ja kun ilmassa on paljon kosteutta, huokoset täyttyvät vedellä, ja mittaus antaa vääriä tuloksia, kunnes huokoset ovat taas tyhjentyneet. Ja mittarien kytkennästä aiheutuu milloin mitäkin satunnaisia vikoja. Mutta jos se toimisi, se toimisi tosi hyvin.
Minun pitäisi siis selvittää, voidaanko hapettuminen ja huokosten tukkeutuminen estää kuumentamalla piimuruset 823 celsiusasteeseen ja kaatamalla niiden päälle sitä ennen ja/tai sen jälkeen asetyleeniä. Orgaanisen kemian peruskoulun oppimäärästä muistetaan, että asetyleeni eli etyyni, C2H2, koostuu hiilestä ja vedystä, ja sitä käytetään yleensä hitsauskaasuna. Huokoisen piin käsittelemisessä asetyleeniä ei polteta, vaan sen on tarkoitus hajota niin, että vety poistuu ja hiili tarttuu piin pintaan. Kun tämä tapahtuu uunissa, käytetään nimitystä terminen karbidointi. Graduohjaajani, Kokeneempi Kollega ja pari muuta yliopiston tutkijaa ovat saaneet 2000-luvulla nimensä useisiin artikkeleihin, joiden aiheena on termisesti karbidoitu huokoinen pii, TC-PS.
Kävin viime talvena kerran viikossa yliopistolla mittailemassa umpimähkään jotain piimurusia. Sain tulokseksi hystereesiä, ajautumista, tuskaisen hidasta reaktioaikaa, päinvastaisia tuloksia kuin mitä Graduohjaaja, Kollega ja Bjo´´rkqvist olivat esitelleet puolijohdeteollisuuden seminaarissa, laitteiston sekoamisen koska kaasuhana ei ollut auki sekä yhden sensorin, jota voisi hyödyntää satunnaislukugeneraattorina paremmin kuin kosteusmittarina. Gradussa voin ehkä viitata puolella lauseella "esikokeisiin, joiden perusteella mittauslaitteistoa säädettiin", mutta muuta hyödynnettävää ei talven mittaustuloksista irtoa.
Täytyy siis syövyttää uudet piimuruset ja aloittaa alusta. Mutta tällä kertaa luen ensin ne lähdeartikkelit, jotta ymmärrän, miksi lämpökäsittely halutaan tehdä juuri 823-asteisessa uunissa ja miksi kuumennuksen ja asetyleenihuuhtelun välillä on tasan 15 sekunnin suoja-aika.
Ajatukset eivät ikävä kyllä tahdo pysyä koossa, kun luen lähdeartikkeleita. Tarvitsisin selkäni taakse kiukkuisen yläkoulunopettajan karjumaan "sulje se facebook!", "takaisin töihin!" ja "keskity nyt, tai muuten tästä ei tule ikinä valmista!" puolentoista minuutin välein. Kaverin linkittämä keskustelu joukkoliikennepolitiikasta - hidastavatko vai nopeuttavatko bussikaistat suurkaupungin liikennettä? - on sinänsä kiinnostavaa luettavaa, mutta valmistumistani se ei edistä. Miten saisin itseni uskomaan, että kun on työskentelyn aika, on todellakin työskentelyn eikä näennäispuuhastelun aika? Tarvitsenko yliopistolle työhuoneeseeni sen koulun kellon, joka kilisee, kun on aika tehdä 45 minuuttia töitä, ja kilisee uudestaan, kun on 15 minuuttia aikaa löysäillä?
Vai luotanko vain rohkaisuun, jonka ystäväni sai nuorena musiikinopettajaltaan: silloin, kun ulospäin näyttää siltä, että mitään kehitystä ei tapahdu, pinnan alla tapahtuu kaikkein eniten?
Tärkeintä työvälinettäni, \LaTeXia, opin käyttämään jo viime kesänä. Silloin minua harmitti, ettei kukaan pakottanut minua opettelemaan Latexilla kirjoittamista jo vuosia aikaisemmin, kun kirjoitin kanditutkielmaani ja fysiikan harjoitustöiden työselostuksia. Vuosien ajan olen hakannut päätäni seinään Wordin kanssa, kun en tiennyt paremmasta.
Viime kesänä minut siis pakotettiin hakkaamaan päätäni seinään Latexin kanssa. Sekin oli turhauttavaa, mutta eri tavalla. Keskeinen tunne word-frustraatiossa on tässä ei ole mitään logiikkaa, mutta latex-frustraatiossa vika on siinä, että minä en tajua tätä logiikkaa.
Latexin logiikka on mahdollista oppia. Ja fysiikan laitokselta löytyy aina joku, joka osaa jo neuvoa, miten Latexin ongelmat ratkaistaan. Luultavasti joku on jo kirjoittanut valmiin paketin, joka täytyy vain vastaanottaa sähköpostiin ja tallentaa samaan kansioon kuin gradu.tex. Latexin tarvitsemien ohjelmien ja mallitiedostojen lataaminen vie huomattavasti vähemmän aikaa kuin sen selvittäminen, miten Wordille selitetään, että sivujen numerointi alkaa sivulta 2, ja kansilehteä ja sisällysluetteloa ei lasketa sivuiksi.
Frustraatio on silti käsinkosketeltava, kun Latex kieltäytyy kääntämästä tiedostoa ja herjaa kuolettavaa virhettä rivillä, joka ei sisällä lainkaan tekstiä. Siinä vaiheessa rakentavin lähestymistapa on mennä Kokeneemman Kollegan työhuoneen ovelle, ja jos Kollega on huoneessaan, heittäytyä lattialle parkumaan: "Se ei edelleenkään suostu ymmärtämään ääkkösiä, vaan kirjoittaa kansilehteen 'Fysiikan ja thtitieteen laitos'!" Johon Kollega vastaa: "Ai se, juu, tuttu vika, minä kirjoitin siihen korjauspaketin jo vuosia sitten."
Kollega neuvoi myös pitämään lähdeartikkelit järjestyksessä Mendeleyn avulla. Jos osaa, niin voi säätää Mendeleyn noukkimaan arkistoonsa kaikki omalle koneelle ladatut artikkelit, ja ohjelma laatii niistä automaattisesti lähdeviitteet. Minä kirjoitan vain \cite{Ott2003}, ja Latex kirjoittaa tekstin lomaan [2] ja lähdeluetteloon [2] N. Ott, M. Nerding, G. Müller, R. Brendel ja H. P. Strunk, Physica Status Solidi (a) 197, 93 (2003). Jos uusi lähdeartikkeli kiilaa tämän artikkelin edelle ja numerointia täytyy muuttaa, Latex pitää huolta numerojärjestyksestä. Minun pitää muistaa vain, esiintyikö väitteeni lämpökäsittelyn vaikutuksesta huokoskokoon artikkelissa Ott2003 vai sittenkin Bjorkqvist2002.
Merkistökoodausten kanssa tulee edelleen välillä vaikeuksia. Lähdeartikkelin on kirjoittanut milloin Bjorkqvist, Bjo''rkqvist tai Bjórkqvist, riippuen siitä, mitä Mendeley välittää Bibtexille välitettäväksi eteenpäin Latexille. Ehkä täydennän puuttuvat öökköset mustekynällä sitten, kun olen tulostanut muuten valmiin graduni paperille. (Latex kyllä kykenisi kirjoittamaan vaikka korealaista tavukirjoitusta komennolla \usepackage{hangul}, mutta ongelmat syntyvät silloin, kun pitäisi ymmärtää jonkin toisen ohjelman erikoismerkkejä. Kuinkahan pahasti tämä sotkee tilastoja siitä, kuinka monta kertaa Björkqvistin ja Müllerin artikkeleihin on viitattu myöhemmin?)
Kokeneemman Kollegan korjauspaketeilla Latex laatii jo asiallisen näköisen sisällysluettelon, mutta tiivistelmäsivusta eteenpäin sivut ovat täynnä nätisti rivitettyä ja tavutettua lorem ipsumia. Enää puuttuu vain asiasisältö. Onkohan jollakin Latex-harrastajalla siihenkin valmis paketti?
Kolmessa päivässä olen päässyt asiasisällön kanssa niin pitkälle, että aion ensin kertoilla jotain huokoisen piin (PS, porous silicon) luokittelusta huokosten koon ja muodon perusteella, ja sitten aikaisempien tutkimusten tuloksista. L. T. Canham havaitsi (ja julkaisi) vuonna 1990, että huokoisella piillä on omituisia luminesenssiominaisuuksia näkyvän valon aallonpituusalueella, ja siitä alkoi huokoisen piin tutkimus.
Huokoista piitä valmistetaan syövyttämällä piinpalasta HF:n ja sähkön avulla. (Vetyfluoridihapon eli kemistien arkikielessä hooäffän roiskumista iholle ja hengittämistä on vältettävä hinnalla millä hyvänsä, sillä HF imeytyy ihon läpi luuhun asti ja tappaa. Pääkallon lisäksi myös syövyttävän aineen varoitusmerkki on paikallaan, sillä HF syövyttää jopa lasia. Sitä säilytetään teflonmuovipullossa ja käsitellään vetokaapissa suojahansikkaat kädessä.)
Mutta takaisin asiaan. Gradussa ei tarvitse selittää HF:n ominaisuuksia, vaan kuvailla syövytysprosessia: kuinka suurella virralla piitä käsiteltiin ja kuinka kauan, ja kuinka syvä pesusienimäinen kerros näin saatiin muodostumaan piin pintaan. Syövytyksen jälkeen CD-levyn kokoinen piikiekko pilkotaan sormenkynnen kokoisiksi murusiksi, joille tehdään erilaisia lämpökäsittelyjä erilaisille kaasuseoksille altistettuna. Ja minun tehtäväni on tutkia, miten ne muruset käsittelyn jälkeen toimivat.
Syövytysvirrasta ja lämpökäsittelystä riippuen piihin muodostuu suurempia tai pienempiä huokosia, jotka voivat olla yksinkertaisia umpikujia, haarautua kuin saniaisen lehdet tai kytkeytyä toisiinsa kuin Helsingin keskustan alla risteilevä tunneliverkosto. Huokosten koko ja muoto puolestaan vaikuttaa siihen, kuinka paljon ilmankosteutta imeytyy huokosten pintaan. Kosteuden tarttuminen huokosiin vaikuttaa piimurusen sähkönjohtokykyyn. Voidaan siis kytkeä jännite- ja virtamittarit piimurusen reunoille, ja sähkönjohtavuudesta päätellä, kuinka paljon ilmassa on kosteutta.
Näin siis teoriassa. Käytännössä huokosten pinta hapettuu vähitellen pilalle, kun se on tekemisissä ilman hapen kanssa. Ja kun ilmassa on paljon kosteutta, huokoset täyttyvät vedellä, ja mittaus antaa vääriä tuloksia, kunnes huokoset ovat taas tyhjentyneet. Ja mittarien kytkennästä aiheutuu milloin mitäkin satunnaisia vikoja. Mutta jos se toimisi, se toimisi tosi hyvin.
Minun pitäisi siis selvittää, voidaanko hapettuminen ja huokosten tukkeutuminen estää kuumentamalla piimuruset 823 celsiusasteeseen ja kaatamalla niiden päälle sitä ennen ja/tai sen jälkeen asetyleeniä. Orgaanisen kemian peruskoulun oppimäärästä muistetaan, että asetyleeni eli etyyni, C2H2, koostuu hiilestä ja vedystä, ja sitä käytetään yleensä hitsauskaasuna. Huokoisen piin käsittelemisessä asetyleeniä ei polteta, vaan sen on tarkoitus hajota niin, että vety poistuu ja hiili tarttuu piin pintaan. Kun tämä tapahtuu uunissa, käytetään nimitystä terminen karbidointi. Graduohjaajani, Kokeneempi Kollega ja pari muuta yliopiston tutkijaa ovat saaneet 2000-luvulla nimensä useisiin artikkeleihin, joiden aiheena on termisesti karbidoitu huokoinen pii, TC-PS.
Kävin viime talvena kerran viikossa yliopistolla mittailemassa umpimähkään jotain piimurusia. Sain tulokseksi hystereesiä, ajautumista, tuskaisen hidasta reaktioaikaa, päinvastaisia tuloksia kuin mitä Graduohjaaja, Kollega ja Bjo´´rkqvist olivat esitelleet puolijohdeteollisuuden seminaarissa, laitteiston sekoamisen koska kaasuhana ei ollut auki sekä yhden sensorin, jota voisi hyödyntää satunnaislukugeneraattorina paremmin kuin kosteusmittarina. Gradussa voin ehkä viitata puolella lauseella "esikokeisiin, joiden perusteella mittauslaitteistoa säädettiin", mutta muuta hyödynnettävää ei talven mittaustuloksista irtoa.
Täytyy siis syövyttää uudet piimuruset ja aloittaa alusta. Mutta tällä kertaa luen ensin ne lähdeartikkelit, jotta ymmärrän, miksi lämpökäsittely halutaan tehdä juuri 823-asteisessa uunissa ja miksi kuumennuksen ja asetyleenihuuhtelun välillä on tasan 15 sekunnin suoja-aika.
Ajatukset eivät ikävä kyllä tahdo pysyä koossa, kun luen lähdeartikkeleita. Tarvitsisin selkäni taakse kiukkuisen yläkoulunopettajan karjumaan "sulje se facebook!", "takaisin töihin!" ja "keskity nyt, tai muuten tästä ei tule ikinä valmista!" puolentoista minuutin välein. Kaverin linkittämä keskustelu joukkoliikennepolitiikasta - hidastavatko vai nopeuttavatko bussikaistat suurkaupungin liikennettä? - on sinänsä kiinnostavaa luettavaa, mutta valmistumistani se ei edistä. Miten saisin itseni uskomaan, että kun on työskentelyn aika, on todellakin työskentelyn eikä näennäispuuhastelun aika? Tarvitsenko yliopistolle työhuoneeseeni sen koulun kellon, joka kilisee, kun on aika tehdä 45 minuuttia töitä, ja kilisee uudestaan, kun on 15 minuuttia aikaa löysäillä?
Vai luotanko vain rohkaisuun, jonka ystäväni sai nuorena musiikinopettajaltaan: silloin, kun ulospäin näyttää siltä, että mitään kehitystä ei tapahdu, pinnan alla tapahtuu kaikkein eniten?
2012-06-03
Virsi 571
Jo joutui armas aika
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks' luopi,
sen kutsuu elohon.
Kouluvuosi on täten saatu onnellisesti päätökseen. Koulussa, jossa minä olin eilen viimeistä päivää töissä, järjestettiin perjantaina kevätkirkko ja yläkoululaisten kevätjuhla. Kirkossa laulettiin virrestä 571 säkeistöt 1-3. Perjantain kevätjuhlassa sitä ei laulettu.
Lauantaina 7.- ja 8.-luokkalaiset saivat vain todistukset ilman seremonioita, ja 9.-luokkalaisille ja heidän vanhemmilleen järjestettiin oma juhla. Siinä juhlassa seremoniamestari lausui, että Suvivirsi on traditio, josta halutaan pitää kiinni, ja säkeistöjen 1-3 sanat heijastettiin piirtoheittimellä seinälle yhteislaulua varten. (Piirtoheittimen käynnistäjältä kului hetki, kun hän etsi virtanappia. Onneksi ei sentään tarvinnut käynnistää videotykkiä, dokumenttikameraa ja läppäriä, ja sitten säätää videotykkiä vastaanottamaan dataa oikealta kanavalta. Windowsin käynnistymisen kilahdus ei olisi sopinut Suvivirren alkutahdeiksi.)
En kuulunut kevätjuhlaa valmistelevaan toimikuntaan, joten en tiedä, käytiinkö juhlan biisivalinnoista tiukkaakin debattia. Toisaalla Suvivirren laulamisesta ja laulamatta jättämisestä on tehty isompi numero. Kun uskonnottomien perheiden lapset eivät saa osallistua juhlaan, jossa harjoitetaan uskontoa, niin piispan perheen lapset eivät osallistu juhlaan, jossa ei harjoiteta uskontoa. Tosin yksittäisen virren laulaminen muutoin maallisessa juhlatilaisuudessa ei vielä tee juhlasta uskonnollista tilaisuutta, mutta silti rehtori on hankalassa välikädessä, kun vanhemmat kilpailevat siitä, kenen vakaumusta tyrkytetään juhlassa toisille.
Kompromisseja on yritetty luoda. Suvivirteen on yritetty kirjoittaa uudet sanat, jotka nimettiin Suvilauluksi, vailla uskonnollista sisältöä. Kuulostaa rationaalisen hyvältä idealta, joka kaatuu siihen, että kevätjuhlalauluihin ei suhtauduta rationaalisesti. Vanhemmat ja isovanhemmat haluavat tunnistaa lapsensa juhlasta jotain samaa, joka oli jo heidän kevätjuhlissaan: rehtorin puhe, todistusten ja stipendien jakaminen, samat tutut yhteislaulut. Jos sävel on sama, mutta sanat vieraat, jokin on pielessä. Ja ehkä Suvivirren laulamatta jättäminen on joidenkin mielestä yhtä pahasti juhlakaavan rikkomista kuin jos rehtori pitäisi puheensa t-paitaan ja lippalakkiin pukeutuneena.
Minä muistan, miltä tuntui 21 vuotta sitten ekaluokan kevätlukukaudella opetella musiikintunnilla uusi laulu, Suvivirsi: samalta kuin muidenkin alakoulussa ensimmäistä kertaa kuultujen uusien laulujen. Muutamaa vuotta myöhemmin etsin kotona tuttuja lauluja nuottikirjasta, ja yritin tapailla Suvivirren melodiaa pianolla. Mutta toisin kuin ne lastenlaulut, Jänöjussin mäenlaskut ja muut raivostuttavat korvamadot, joista ei ole tarvinnut kärsiä ala-asteen jälkeen, Suvivirttä on laulettu yhä uudestaan joka kevät. Se ei ollutkaan lastenlaulu muiden joukossa, vaan merkitykseltään lähempänä Maamme-laulua - jonka sanat myös opeteltiin ekaluokalla.
Vielä vähän myöhemmin näin elokuvan Melukylän lapset, ja ilahduin, kun tunnistin ruotsalaisen pikkukylän kansakoululaisten laulavan elokuvassa samaa biisiä. Kieli oli eri, mutta merkitys sama. Sen jälkeen tajusin, että virsikirjan lähdeviite Ruotsissa 1697 tarkoittaa jotain. Vielä paljon myöhemmin luin Jaakko Heinimäen mietelmiä Suvivirrestä, kuinka nykyajan yltäkylläiseen elämään tottuneiden ihmisten on vaikea kuvitella, millaisia tunteita herätti laulaa taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa, kun katovuosien ja nälkäkuolematalvien jälkeen pelloista alkoi pitkästä aikaa kasvaa ruokaa. Ja tutun laulun voimaan luottaa myös virren 822 sanoittaja, joka toivottaa vastavihityille onnellista avioliittoa.
Nykyajan lapsille Suvivirsi merkitsee ennen kaikkea kesäloman alkamista. Onko parempaa keinoa herättää myönteisiä mielikuvia jotain melodiaa kohtaan? Nykylasten vanhemmatkin varmaan yhdistävät Suvivirren enemmän lomaan kuin kristilliseen vakaumukseen tai peltotöihin. Ja sen vuoksi minustakin Suvivirsi jotenkin kuuluu asiaan koulujen kevätjuhlissa. Ei se juhlista uskontoa, vaan kesälomaa.
Jos olisin rehtori, määräisin, että kevätjuhlassa lauletaan Suvivirren ensimmäinen säkeistö. Viittaisin Opetushallituksen tiedotteeseen 19/2006, kohtaan 4. Koulun perinteiset juhlat, jonka mukaan "Juhlaan mahdollisesti sisältyvän virren tai jouluevankeliumin johdosta ei juhlaa voida pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavana tilaisuutena". Ensimmäisessä säkeistössä ei edes viitata kristilliseen uskontoon. Toinen ja kolmas säkeistö ovat jo kiistanalaisempia, joten jättäisin ne pois. Tärkeintä on tunnistaa laulu samaksi kuin omina kouluaikoina, ja siihen riittää ensimmäinen säkeistö. (Ja kuinka moni tänä keväänä lastensa kevätjuhlaan osallistuneista vanhemmista osaa edes kaivata Suvivirren säkeistöjä 4-6? Mikä Saaronin lilja ja Siionin kaste keväisessä Libanonissa?)
Mutta olen varma, että tästäkin ratkaisusta joku piispa vetäisi herneen nenään. "Meidän lapset eivät osallistu sellaiseen juhlaan, jossa lauletaan Suvivirsi ihan väärästä syystä!"
ja suvi suloinen.
Kauniisti joka paikkaa
koristaa kukkanen.
Nyt siunaustaan suopi
taas lämpö auringon,
se luonnon uudeks' luopi,
sen kutsuu elohon.
Kouluvuosi on täten saatu onnellisesti päätökseen. Koulussa, jossa minä olin eilen viimeistä päivää töissä, järjestettiin perjantaina kevätkirkko ja yläkoululaisten kevätjuhla. Kirkossa laulettiin virrestä 571 säkeistöt 1-3. Perjantain kevätjuhlassa sitä ei laulettu.
Lauantaina 7.- ja 8.-luokkalaiset saivat vain todistukset ilman seremonioita, ja 9.-luokkalaisille ja heidän vanhemmilleen järjestettiin oma juhla. Siinä juhlassa seremoniamestari lausui, että Suvivirsi on traditio, josta halutaan pitää kiinni, ja säkeistöjen 1-3 sanat heijastettiin piirtoheittimellä seinälle yhteislaulua varten. (Piirtoheittimen käynnistäjältä kului hetki, kun hän etsi virtanappia. Onneksi ei sentään tarvinnut käynnistää videotykkiä, dokumenttikameraa ja läppäriä, ja sitten säätää videotykkiä vastaanottamaan dataa oikealta kanavalta. Windowsin käynnistymisen kilahdus ei olisi sopinut Suvivirren alkutahdeiksi.)
En kuulunut kevätjuhlaa valmistelevaan toimikuntaan, joten en tiedä, käytiinkö juhlan biisivalinnoista tiukkaakin debattia. Toisaalla Suvivirren laulamisesta ja laulamatta jättämisestä on tehty isompi numero. Kun uskonnottomien perheiden lapset eivät saa osallistua juhlaan, jossa harjoitetaan uskontoa, niin piispan perheen lapset eivät osallistu juhlaan, jossa ei harjoiteta uskontoa. Tosin yksittäisen virren laulaminen muutoin maallisessa juhlatilaisuudessa ei vielä tee juhlasta uskonnollista tilaisuutta, mutta silti rehtori on hankalassa välikädessä, kun vanhemmat kilpailevat siitä, kenen vakaumusta tyrkytetään juhlassa toisille.
Kompromisseja on yritetty luoda. Suvivirteen on yritetty kirjoittaa uudet sanat, jotka nimettiin Suvilauluksi, vailla uskonnollista sisältöä. Kuulostaa rationaalisen hyvältä idealta, joka kaatuu siihen, että kevätjuhlalauluihin ei suhtauduta rationaalisesti. Vanhemmat ja isovanhemmat haluavat tunnistaa lapsensa juhlasta jotain samaa, joka oli jo heidän kevätjuhlissaan: rehtorin puhe, todistusten ja stipendien jakaminen, samat tutut yhteislaulut. Jos sävel on sama, mutta sanat vieraat, jokin on pielessä. Ja ehkä Suvivirren laulamatta jättäminen on joidenkin mielestä yhtä pahasti juhlakaavan rikkomista kuin jos rehtori pitäisi puheensa t-paitaan ja lippalakkiin pukeutuneena.
Minä muistan, miltä tuntui 21 vuotta sitten ekaluokan kevätlukukaudella opetella musiikintunnilla uusi laulu, Suvivirsi: samalta kuin muidenkin alakoulussa ensimmäistä kertaa kuultujen uusien laulujen. Muutamaa vuotta myöhemmin etsin kotona tuttuja lauluja nuottikirjasta, ja yritin tapailla Suvivirren melodiaa pianolla. Mutta toisin kuin ne lastenlaulut, Jänöjussin mäenlaskut ja muut raivostuttavat korvamadot, joista ei ole tarvinnut kärsiä ala-asteen jälkeen, Suvivirttä on laulettu yhä uudestaan joka kevät. Se ei ollutkaan lastenlaulu muiden joukossa, vaan merkitykseltään lähempänä Maamme-laulua - jonka sanat myös opeteltiin ekaluokalla.
Vielä vähän myöhemmin näin elokuvan Melukylän lapset, ja ilahduin, kun tunnistin ruotsalaisen pikkukylän kansakoululaisten laulavan elokuvassa samaa biisiä. Kieli oli eri, mutta merkitys sama. Sen jälkeen tajusin, että virsikirjan lähdeviite Ruotsissa 1697 tarkoittaa jotain. Vielä paljon myöhemmin luin Jaakko Heinimäen mietelmiä Suvivirrestä, kuinka nykyajan yltäkylläiseen elämään tottuneiden ihmisten on vaikea kuvitella, millaisia tunteita herätti laulaa taas niityt vihannoivat ja laiho laaksossa, kun katovuosien ja nälkäkuolematalvien jälkeen pelloista alkoi pitkästä aikaa kasvaa ruokaa. Ja tutun laulun voimaan luottaa myös virren 822 sanoittaja, joka toivottaa vastavihityille onnellista avioliittoa.
Nykyajan lapsille Suvivirsi merkitsee ennen kaikkea kesäloman alkamista. Onko parempaa keinoa herättää myönteisiä mielikuvia jotain melodiaa kohtaan? Nykylasten vanhemmatkin varmaan yhdistävät Suvivirren enemmän lomaan kuin kristilliseen vakaumukseen tai peltotöihin. Ja sen vuoksi minustakin Suvivirsi jotenkin kuuluu asiaan koulujen kevätjuhlissa. Ei se juhlista uskontoa, vaan kesälomaa.
Jos olisin rehtori, määräisin, että kevätjuhlassa lauletaan Suvivirren ensimmäinen säkeistö. Viittaisin Opetushallituksen tiedotteeseen 19/2006, kohtaan 4. Koulun perinteiset juhlat, jonka mukaan "Juhlaan mahdollisesti sisältyvän virren tai jouluevankeliumin johdosta ei juhlaa voida pitää uskonnon harjoittamiseksi katsottavana tilaisuutena". Ensimmäisessä säkeistössä ei edes viitata kristilliseen uskontoon. Toinen ja kolmas säkeistö ovat jo kiistanalaisempia, joten jättäisin ne pois. Tärkeintä on tunnistaa laulu samaksi kuin omina kouluaikoina, ja siihen riittää ensimmäinen säkeistö. (Ja kuinka moni tänä keväänä lastensa kevätjuhlaan osallistuneista vanhemmista osaa edes kaivata Suvivirren säkeistöjä 4-6? Mikä Saaronin lilja ja Siionin kaste keväisessä Libanonissa?)
Mutta olen varma, että tästäkin ratkaisusta joku piispa vetäisi herneen nenään. "Meidän lapset eivät osallistu sellaiseen juhlaan, jossa lauletaan Suvivirsi ihan väärästä syystä!"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)