Olen taas tehnyt yhden ja kahden päivän pikasijaisuuksia matemaattisten aineiden opettajana. Edellisenä iltana kaivoin arkistooni hautautuneen matematiikkalehti Solmun, ja selailin sitä iltalukemiseksi. Solmu on jokseenkin yhtä kevyttä viihdelukemista kuin yliopistomatematiikan luentomonisteet, ja useimpien juttujen kohdalla minua viihdytti lähinnä sokraattinen ironia: tuli VoittajaFiilis(TM), kun tajusin, missä kohtaa lakkasin tajuamasta.
Kulttuurishokki matematiikan maailmasta peruskoulun seitsemännen luokan matematiikantunnille, negatiivisten lukujen yhteen- ja vähennyslaskun pariin, ei olisi voinut olla suurempi. Piirreltyäni lukusuoria samasta aiheesta kolmelle rinnakkaisryhmälle oivalsin tänään, että nykylasten keskittymiskyky ja perinteinen matematiikanopetus ovat peruuttamattomasti yhteensopimattomia.
Karkeasti yleistäen sanon, että nykylasten ongelma on ennen kaikkea se, että he eivät osaa odottaa vuoroaan. Tyypillisesti 24 oppilaan ryhmässä kaksi tai kolme oppilasta lukee kirjassa olevat ohjeet ja osaa niiden perusteella lähteä ratkaisemaan tehtäviä. Loput tarvitsevat enemmän opettajan ohjausta. Kun opettaja sanoo kaikille yhteisesti, että avatkaa kirja sivulta 15, noin kolmasosa oppilaista ymmärtää tämän ja osaa toimia ohjeen mukaisesti. Kun opettaja sanojaan tehostaakseen kirjoittaa taululle "s. 15", kenties toinen kolmasosa ymmärtää, mitä pitää tehdä. Viimeiselle kolmasosalle täytyy käydä yksitellen(!) neuvomassa, millä sivulla nyt ollaan(!!), koska he eivät kykene seuraamaan yhteistä opetusta.
Teoriassa uuden asian opiskelun pitäisi edetä niin, että ensin opettaja kertoo kaikille yhteisesti, miten päivän aiheena olevat tehtävät ratkaistaan. Ehkä kirjoitetaan ohjeet muistiin tai ratkaistaan yhdessä jokin esimerkkilasku. Sen jälkeen oppilaat ryhtyvät harjoittelemaan tehtäviä, ja jos joku ei osaa, hän voi pyytää opettajalta apua. Useimmat osaavat sen muistiinpanon ja esimerkkilaskun jälkeen jatkaa eteenpäin, ja opettaja ehtii selittää asian eri sanoilla uudestaan niille, jotka vielä tarvitsevat apua.
Käytännössä yhteinen muistiinpano ja esimerkkilasku taululla on ajan haaskausta, koska suurin osa oppilaista ei kuuntele. Ehkä kaveri kuiskuttaa vieressä jotain hauskempaa, ehkä kännykkään tuli juuri äsken viesti tai ehkä oppilas on niin innokas oppimaan, että keskeyttää vaiheen 2 suorittamista selittävän opettajan, koska haluaa kysyä ohjeita vaiheeseen 3. Syystä tai toisesta oppilaat eivät erota, milloin on aika kuunnella yhteisesti, ja milloin on aika pyytää yksilöllistä huomiota. He keskeyttävät opettajan pyytääkseen apua heti, kun siltä tuntuu.
Kun oppilaat eivät ole kuunnelleet, miten tehtävät ratkaistaan, opettajan täytyy käydä selittämässä ohjeensa kädestä pitäen noin 20 oppilaalle 24:stä. Jos selittämiseen menee viisi minuuttia, niin aikaa kuluu 100 minuuttia. Oppitunnin kesto on useimmissa kouluissa vain 45 minuuttia, joten ylitöiksi menee. Lisäksi ne oppilaat, jotka joutuvat odottamaan, että opettaja selittää ensin jollekin luokkatoverille, ennen kuin tulee oma vuoro, turhautuvat ja alkavat helposti häiritä tuntia.
Olen joskus pitänyt yksityistä tukiopetusta sekä yläkoulun että lukion matematiikasta, kun matematiikkavaikeuksiinsa turhautuneen oppilaan vanhemmat olivat valmiit maksamaan ylimääräistä siitä, että normaaliälyinen oppilas pääsisi eroon matematiikka-angstistaan. Yksityisellä tukiopetuksella voi oikeasti tehdä ihmeitä. Kerran toisensa jälkeen on selvinnyt, että matematiikan säännöt eivät ole oppilaalle lainkaan vaikeita. Kun oppilas saa muutaman minuutin opettajan huomiota, saa kysyä heti, kun kysymys herää, ja saa heti palautetta väärille raiteille lähtevästä tehtävästä, niin hyviä tuloksia alkaa näkyä nopeasti. Ongelmana olivatkin oppitunnin säännöt: oman vuoron odottaminen, epäselviksi jääneet ohjeet ja käsittämättömiksi jääneet virheet.
Solmu-lehdessä manattiin jälleen kerran, että suomalainen matematiikan osaamisen taso on surkea. Lukiossa joudutaan kertaamaan peruskoulun oppimäärää, ja korkeakouluissa joudutaan kertaamaan lukion oppimäärää. Erityisesti murtoluvun käsite tuntuu tuottavan vaikeuksia, ja sitä joudutaan harjoittelemaan vielä ammattikorkeakoulussa. Ratkaisuksi ammattimatemaatikot ehdottivat, että 5.-6. luokkien matematiikanopetus pitäisi siirtää luokanopettajilta aineenopettajille, jotta paremmalla ammattitaidolla saataisiin parempia tuloksia. En oikein usko, että se auttaisi.
Epäilen, että suurin osa 5.-6.-luokkalaisista ei ole valmiita opiskelemaan matematiikkaa matematiikan ehdoilla, abstrakteja käsitteitä vaalien. Peruskoulun pakollisen matematiikan oppimäärän opettajan parasta mahdollista ammattitaitoa on saada oppilaat luopumaan hetkeksi kaikesta ylimääräisestä hälinästä ja keskittämään ajatuksensa. Tai ehkä ratkaisuna voisi olla resurssiopetus: luokanopettaja varmistaa työrauhan, kun aineenopettaja opettaa uuden asian.
Jos matematiikkaa ei saa opettaa tasoryhmissä, niin sallittaisiinko eriyttäminen temperamentin mukaan? Osa lapsista osaa jo nuorena lukea ohjeet kirjasta tai kuunnella opettajan esityksen ja toimia sen mukaan. Tällaisista lapsista koostuva matikanryhmä voi olla suurikin, kunhan oppikirja on hyvä. Mutta jos kymmenen minuutin luento ylittää lapsen keskittymiskyvyn, niin opiskelua yli kymmenen hengen ryhmässä ei kannata edes yrittää.
Jouduin tänään taas miettimään, haluanko sittenkään isona matemaattisten aineiden opettajaksi, jos tulostavoitteet ovat aivan eri kertaluokkaa kuin keinot niiden saavuttamiseksi. Sitten päätin, että haluan ainakin yrittää päästä aloittamaan uuden seiskaluokan kanssa puhtaalta pöydältä. Aloittaisin ensimmäisen oppitunnin näin:
Te olette opiskelleet matematiikkaa kuuden vuoden ajan, ja teillä on siitä jo jonkinlainen käsitys. Osa teidän käsityksistänne on oikeita, ja osa vääriä.
Yleisin väärinkäsitys matematiikasta on se, että matematiikka on sitä, että lasketaan numeroilla. Numeroilla laskeminen on oikeasti vain yksi pieni osa matematiikasta. Jos pitäisi tiivistää, mitä matematiikka on, niin matematiikka on sääntöjä. On laskujärjestyssäännöt, ja on murtolukujen yhteenlaskusäännöt, ja sitten on vielä paljon muita sääntöjä.
Toinen yleinen väärinkäsitys on se, että "hyvä matematiikassa" tarkoittaa sitä, että laskee nopeasti päässä eikä tee laskuvirheitä. Tällä tavalla ajateltuna maailman paras matematiikassa olisi se, jolla on taskulaskin. Mutta oikeasti "hyvä matematiikassa" tarkoittaa sitä, että osaa tunnistaa, mitä sääntöjä missäkin tehtävässä tarvitaan. Jos joku menee jalkapallokentälle, ja yrittää siellä pelata jääkiekon sääntöjen mukaan, niin eihän siitä tule mitään, vaikka olisi maailman paras jääkiekossa. Ensin pitää ymmärtää, minkä pelin sääntöjä käytetään, ennen kuin aloitetaan pelaaminen.
Ehkä te olette urheiluharrastuksista tai musiikista jo oppineet, että on todella paljon helpompaa opetella tekemään uusi asia kerralla oikein, kuin opetella se ensin väärin, sitten yrittää unohtaa se väärä ja lopuksi opetella se oikein. Myös matematiikassa te säästätte itseltänne todella paljon vaivaa, jos opettelette asiat kerralla oikein. Ihan alusta asti kannattaa opetella, että paperiin merkitään aina koko lasku, eikä pelkästään lopputulosta. Tiedän, että se tuntuu tyhmältä aluksi, kun laskut ovat helppoja, mutta kun se tulee tavaksi, niin se auttaa todella paljon, kun laskut muuttuvat vaikeammiksi.
Ensimmäisen tunnin harjoitustehtävä on miettiä, miksi matematiikkaa pitää osata. Koko luokan vastaukset kootaan julisteeksi seinälle. Jos opiskelumotivaatio pätkii lukuvuoden aikana, julisteesta voi käydä katsomassa, mitä syitä kaverit aikaisemmin keksivät.
Syksyn aluksi pitäisi ottaa työrauha supertiukasti hallintaan. Ehkä liikennevaloilla voisi opastaa: Kun on punainen lappu taululla, vain opettaja puhuu. Kun on keltainen lappu, voi pyytää puheenvuoroa viittaamalla. Kun on vihreä lappu, saa jutella kaverin kanssa. Päin punaista puhuvat pitäisi heti aluksi häätää luokasta kouluavustajan, erityisopettajan tai rehtorin puhutteluun, jotta sekä heille että luokkakavereille tulisi selväksi, mitä rikkeestä seuraa. Viiden minuutin puhuttelu heti on parempi kuin tunnin jälki-istunto ensi viikolla, koska hälinätilanne täytyy saada poikki, ennen kuin oppilaat oppivat, että työskentelyn sijasta voi valita hälinän.
Kyllä minä sittenkin haluan isona matikanopettajaksi - mutta vain sellaiseen kouluun, jossa koko henkilökunta ottaa työrauhan vakavasti.
2012-08-31
2012-08-21
Älyleluja
Pikkuserkun kumminkaima linkitti facebookiin uutisen: Professori kehottaa pitämään kännykät ja tabletit auki koulussa. Kumminkaiman lapsi on ekaluokkalainen, ja kommenteissa ekaluokkalaisen huoltaja kyseli vinkkejä, miten voisi opettaa lapselle, että kännykkää ja nettiä voi käyttää muuhunkin kuin viihteelliseen surffailuun.
Ekaluokkalaisille suunnatut oppimispelit eivät kuulu ydinosaamisalueeseeni, mutta yläkoulussa olen antanut oppilaiden etsiä taustatietoja ryhmätöitä varten tai pelata jotain opiskeltavaan aiheeseen liittyvää tietovisaa. Ympäristötiedosta ainakin löytyy Haluatko miljonääriksi -tyyppisiä tietovisoja, joissa peli jatkuu niin kauan kuin pelaaja tunnistaa neljästä vastausvaihtoehdosta oikean. Mitä nopeammin pelaaja klikkaa oikeaa vastausta, sitä enemmän siitä kertyy pisteitä. Varsinkin urheiluluokilla oppilaat virittyvät mistä tahansa kilpailutilanteesta, joten plussan lupaaminen eniten pisteitä keränneelle toimii.
Youtubesta löytyy vaihtelevantasoisia opetusvideoita, mutta suuri osa niistä on vieraskielisiä. opettajatv.yle.fi-sivulta löytyy suomenkielisiä opetusvideoita, mutta suppeahkon otokseni perusteella ne ovat kuivan huumorintajuttomia, kuin taustamusiikilla höystettyjä powerpoint-sulkeisia. Kiehtovaa menoa ja meininkiä löytyy enemmän Myytinmurtajista tai Olipa kerran -piirretyistä. Chatissa voi neuvoa kaveria läksyissä, ja jos lapsi kysyy vaikeita, huoltaja voi etsiä vastausta yhdessä hänen kanssaan. Samalla tulee opeteltua lähdekritiikkiä, kun huoltaja selittää, miksi jokin nettisivu on luotettavampi kuin toinen.
Oppimispelit lienevät kehittyneet minun kouluajoistani. Ala-asteen kielioppiharjoituksissa pelasimme Tietäjän jalokivet -tietokonepeliä. Tietokone valitsi arkistostaan satunnaisen sanan, ja pelaajan piti tunnistaa, mihin sanaluokkaan se kuuluu, mikä lauseenjäsen tai missä taivutusmuodossa se on. Kolme osiota pelattiin läpi mielivaltaisessa järjestyksessä, ja kun pelaaja oli vastannut yhden osion kaikkiin kysymyksiin oikein, hän sai jalokiven. Kun pelaaja sai kaikki kolme jalokiveä, hänestä tuli tietäjä, ja peli päättyi. En ymmärtänyt, miksi olisi yhtään sen hauskempaa merkitä lauseenjäseniä tietokoneen ruudulle kuin tehtäväkirjaan. Tehtäväkirjaan saadut oikein-merkit sentään säilyivät itsellä, mutta tietokonepelissä saavutettu jalokivi katosi ruudulta heti, kun seuraava pelaaja aloitti pelin uudestaan.
Pedagogisten opintojen kurssikirjoissa esitettiin ensimmäiset näkemäni perustelut sille, että oppimispeli voisi olla oppilaan mielestä parempi kuin harjoitusten tekeminen opettajan kanssa. Joku pedakoomikko oli tutkinut esi- ja alakoululaisia lapsia, joilla oli vaikeuksia oppia lukemaan. Oppimispelissä piti yhdistää äänne ja kirjain. Pedakoomikko suositteli oppimispeliä, koska sen avulla lapsi voi toistaa tarvitsemaansa harjoitusta niin kauan, että se alkaa sujua. Jos lapsi tekee virheen, tietokoneen antama palaute on neutraalimpaa kuin opettajan. Varmaan siinä kirjassa kerrottiin enemmänkin perusteluja, mutta nämä jäivät jostain syystä mieleeni.
Haluaisin isona suunnitella fysiikan ja kemian oppimispelin, joka olisi koukuttava kuin Mafia Wars, mutta jossa virtuaalisten automurtojen sijasta tehtäisiin virtuaalisia mittauksia ja reaktioyhtälöitä. Koukuttavina elementteinä toimisi ainakin se, että pelaaja näkisi koko ajan, kuinka monen onnistumisen jälkeen hän pääsee nextille levelille, sekä kieli poskella ohjelmoidut välineet ja palkinnot. (Ahersin eräitä kuukausia saadakseni Mafia Warsissa kerätyksi kaikki 7 erilaista drinkkiä, ja naureskelin tehokkaimmalle aseelleni, joka oli Very Bloody Mop. Sitten tietokoneeni alkoi ladata pelin sivuja tuskastuttavan hitaasti, ja eteenpäin pääseminen olisi vaatinut useamman kaverin rekrytoimista mukaan pelaamaan, joten frustroituneena lopetin facebook-pelaamisen kokonaan. En aloita uudestaan.)
En usko, että pelkkä laite sinänsä riittää kiinnostamaan lapsia kovin kauaa. Pasianssi on pasianssi, pelaa sitä sitten laivayhtiön pelikorteilla tai kosketusnäytöllä - tosin tietokone ei salli huijaamista. Tietokonepelin pitäisi siis tarjota jotain sellaista, mikä ei oppikirjalta onnistu. Pajatso ja hedelmäpelit käyttävät värivaloja ja äänitehosteita onnistuneen suorituksen merkkinä, ilmeisen hyvällä menestyksellä. Mutta ainakin opettajalta menisi hermot, ja ehkä myös luokkakavereilta, jos jokaisen oppilaan tabletti soittaisi pimpelipompeli-musiikkia joka kerta, kun oppilas osaa ratkaista, että 2+5=7.
Kaikkea opiskelemista ei kuitenkaan voi tehdä pelkkien älylelujen avulla. Oma näkemykseni on, että ne asiat, jotka voidaan oppia yhtä hyvin hauskasti kuin ikävästi, kannattaa opetella hauskasti. Mutta osa peruskoulun oppimäärästä on sellaista, että sen omaksuminen vaatii pinnistelyä, oman vuoron odottamista ja pettymysten sietämistä.
Pidän Montessori-pedagogiikan ajatuksesta, että terve lapsi haluaa harjoitella sellaista taitoa, jonka hän on sillä hetkellä valmis omaksumaan, eikä kaikkien tarvitse tehdä samoja harjoituksia samaan aikaan. Luokkahuoneessa on saatavilla vain tarkoituksenmukaisia välineitä, ja väline itse kertoo lapselle, onnistuiko hän - esimerkiksi palikat sopivat vain yhteen järjestykseen.
Mitä pienempi lapsi on kyseessä, sitä enemmän opettajan tehtävä on mielestäni vain järjestää oppimiselle otolliset olosuhteet ja puuttua asioihin vain, jos lapsi tarvitsee apua. Mutta yläkoulussa opiskelun lähtökohtana alkaakin jo olla oppiaineen eikä oppilaan tarpeet. Kemiaa ei voida opettaa niin, että oppilas saa kokeilla pyrex-lasiesineillä ja kaasupolttimella mitä tahansa päähän pälkähtää. Kaikkien on todellakin pakko sytyttää kaasupoltin samassa järjestyksessä (ensin tulitikku, sitten vasta kaasuhana!) eikä pöydällä saa istua. (Ja siihen virtuaalilaboratorioon tulee sitten sellainen virtuaalikaasupoltin, että jos sen sytyttää väärin, niin 75% todennäköisyydellä leimahtaa komea liekki, jolla voi ällistyttää kavereita, ja 25% todennäköisyydellä rosvosektori ja game over. Se ei ole bugi vaan ominaisuus.)
En ole vaatinut omille oppitunneilleni kännyköiden totaalikieltoa. Esimerkiksi ryhmätöissä oppilaat voivat etsiä tietoa netistä omilla älypuhelimillaan, jos emme pääse atk-luokkaan. Jos koulun kaikki laskimet ovat varattuja, niin oppilaat voivat paremman puutteessa käyttää kännykän laskinta fysiikan ja matematiikan tunnilla. Muistutan kuitenkin joka kerta, että jos valita saa, niin kannattaa käyttää jo harjoitustehtävissä sitä laskinta, jota aikoo käyttää kokeessa, koska eri laskimissa tietyt toiminnot löytyvät eri näppäimistä. Tarvitseeko vääntää rautalangasta, miksi kännykän laskinta ei saa käyttää kokeessa?
Vaadin kuitenkin, että silloin, kun on aika kuunnella opettajaa, ei saa hipelöidä kännykkää. Erään ryhmän kohdalla tästä seurasi, että laukkua ei saa pitää pulpetilla, koska niin moni oppilas jäi kerran toisensa jälkeen kiinni tekstiviestittelystä. Ja miksikö ei saa hipelöidä kännykkää opettajan puheenvuoron aikana? Kahdesta syystä: On epäkohteliasta osoittaa opettajalle, että keskityn nyt johonkin ihan muuhun kuin opetuksen seuraamiseen. Ja joka kerta, kun ajatukset siirtyvät yhtälönratkaisusta kaverin statuspäivitykseen, oppiminen häiriintyy, ja ratkaistavana oleva yhtälö alkaa tuntua kerta kerralta vaikeammalta.
Toivotan älyvälineet tervetulleiksi oppikirjan rinnalle, mutta en sen korvaajaksi. Tulevaisuuden aikuisten eli nykyisten koululaisten täytyy oppia tulemaan toimeen tietotekniikan kanssa, mutta heidän täytyy oppia tulemaan toimeen myös ilman sitä. Olen huolissani esimerkiksi siitä, että lapset eivät opi kirjoittamaan lukukelpoista käsialaa, jos he kirjoittavat kaiken tietokoneilla (ja kun kaunokirjoituksen harjoittelusta on siirrytty pelkistettyihin tyyppikirjaimiin, joissa pienikin virhe tekee kirjaimet mahdottomiksi tunnistaa). Minusta ei ole järkevää vaatia, että ylioppilasaine täytyy kirjoittaa käsin ihan vain käsinkirjoittamisen vuoksi (mutta niin kauan kuin on ylivoimaisen kallista hankkia kaikkiin lukioihin idioottivarmat tietokoneet, missä idioottivarma kattaa sekä laitteiston että ohjelmiston valmistajien tekemät virheet, käyttäjän tekemät virheet ja vilpin yritykset, on parempi kirjoittaa esseet käsin ja käyttää rahat vaikka ryhmäkokojen pienentämiseen). Käsiala ei saisi vaikuttaa asiasisällön arvosteluun, paitsi matematiikassa, jossa oikea fonttikoko oikeassa paikassa on nimenomaan asiasisällön osaamista.
Eniten olen huolissani siitä, että jos älyleluilla tehdään oppiminen keinotekoisen kivaksi, niin lapset eivät opi ponnistelemaan eivätkä sietämään pettymyksiä. Oikeassa elämässä ei aina voi valita oman taitotason mukaisia tehtäviä, vaan elämä on kohdattava sellaisena kuin se tulee vastaan. Lumitöiden tekemisestä ei saa bonuspisteitä, vaan joutuu tekemään lumityöt seuraavana päivänä uudestaan. Ketään meistä ei voida palauttaa henkiin varmuuskopiosta, jos tekee game over -mokan, ja siksi reaalilaboratoriossa ei saa kokeilla ällistyttää kavereita kaasupolttimen avulla.
Kun nykylapset aikuistuvat, merkittävä osa heidän elämästään on sähköistä, mutta ei koko elämä. Koulussa on tarkoituksenmukaista opetella ulkoa ne asiat, jotka täytyy osata myös siinä epätodennäköisessä katastrofitilanteessa, että koko kaupungista katkeaa sähkönjakelu muutamaksi päiväksi. Loput asioista on sitten sellaisia, että koululaisten täytyy opetella, mistä ne voi tarvittaessa tarkistaa, ja mihin lähteisiin voi luottaa. Se on sitä oppimaanoppimista.
Ekaluokkalaisille suunnatut oppimispelit eivät kuulu ydinosaamisalueeseeni, mutta yläkoulussa olen antanut oppilaiden etsiä taustatietoja ryhmätöitä varten tai pelata jotain opiskeltavaan aiheeseen liittyvää tietovisaa. Ympäristötiedosta ainakin löytyy Haluatko miljonääriksi -tyyppisiä tietovisoja, joissa peli jatkuu niin kauan kuin pelaaja tunnistaa neljästä vastausvaihtoehdosta oikean. Mitä nopeammin pelaaja klikkaa oikeaa vastausta, sitä enemmän siitä kertyy pisteitä. Varsinkin urheiluluokilla oppilaat virittyvät mistä tahansa kilpailutilanteesta, joten plussan lupaaminen eniten pisteitä keränneelle toimii.
Youtubesta löytyy vaihtelevantasoisia opetusvideoita, mutta suuri osa niistä on vieraskielisiä. opettajatv.yle.fi-sivulta löytyy suomenkielisiä opetusvideoita, mutta suppeahkon otokseni perusteella ne ovat kuivan huumorintajuttomia, kuin taustamusiikilla höystettyjä powerpoint-sulkeisia. Kiehtovaa menoa ja meininkiä löytyy enemmän Myytinmurtajista tai Olipa kerran -piirretyistä. Chatissa voi neuvoa kaveria läksyissä, ja jos lapsi kysyy vaikeita, huoltaja voi etsiä vastausta yhdessä hänen kanssaan. Samalla tulee opeteltua lähdekritiikkiä, kun huoltaja selittää, miksi jokin nettisivu on luotettavampi kuin toinen.
Oppimispelit lienevät kehittyneet minun kouluajoistani. Ala-asteen kielioppiharjoituksissa pelasimme Tietäjän jalokivet -tietokonepeliä. Tietokone valitsi arkistostaan satunnaisen sanan, ja pelaajan piti tunnistaa, mihin sanaluokkaan se kuuluu, mikä lauseenjäsen tai missä taivutusmuodossa se on. Kolme osiota pelattiin läpi mielivaltaisessa järjestyksessä, ja kun pelaaja oli vastannut yhden osion kaikkiin kysymyksiin oikein, hän sai jalokiven. Kun pelaaja sai kaikki kolme jalokiveä, hänestä tuli tietäjä, ja peli päättyi. En ymmärtänyt, miksi olisi yhtään sen hauskempaa merkitä lauseenjäseniä tietokoneen ruudulle kuin tehtäväkirjaan. Tehtäväkirjaan saadut oikein-merkit sentään säilyivät itsellä, mutta tietokonepelissä saavutettu jalokivi katosi ruudulta heti, kun seuraava pelaaja aloitti pelin uudestaan.
Pedagogisten opintojen kurssikirjoissa esitettiin ensimmäiset näkemäni perustelut sille, että oppimispeli voisi olla oppilaan mielestä parempi kuin harjoitusten tekeminen opettajan kanssa. Joku pedakoomikko oli tutkinut esi- ja alakoululaisia lapsia, joilla oli vaikeuksia oppia lukemaan. Oppimispelissä piti yhdistää äänne ja kirjain. Pedakoomikko suositteli oppimispeliä, koska sen avulla lapsi voi toistaa tarvitsemaansa harjoitusta niin kauan, että se alkaa sujua. Jos lapsi tekee virheen, tietokoneen antama palaute on neutraalimpaa kuin opettajan. Varmaan siinä kirjassa kerrottiin enemmänkin perusteluja, mutta nämä jäivät jostain syystä mieleeni.
Haluaisin isona suunnitella fysiikan ja kemian oppimispelin, joka olisi koukuttava kuin Mafia Wars, mutta jossa virtuaalisten automurtojen sijasta tehtäisiin virtuaalisia mittauksia ja reaktioyhtälöitä. Koukuttavina elementteinä toimisi ainakin se, että pelaaja näkisi koko ajan, kuinka monen onnistumisen jälkeen hän pääsee nextille levelille, sekä kieli poskella ohjelmoidut välineet ja palkinnot. (Ahersin eräitä kuukausia saadakseni Mafia Warsissa kerätyksi kaikki 7 erilaista drinkkiä, ja naureskelin tehokkaimmalle aseelleni, joka oli Very Bloody Mop. Sitten tietokoneeni alkoi ladata pelin sivuja tuskastuttavan hitaasti, ja eteenpäin pääseminen olisi vaatinut useamman kaverin rekrytoimista mukaan pelaamaan, joten frustroituneena lopetin facebook-pelaamisen kokonaan. En aloita uudestaan.)
En usko, että pelkkä laite sinänsä riittää kiinnostamaan lapsia kovin kauaa. Pasianssi on pasianssi, pelaa sitä sitten laivayhtiön pelikorteilla tai kosketusnäytöllä - tosin tietokone ei salli huijaamista. Tietokonepelin pitäisi siis tarjota jotain sellaista, mikä ei oppikirjalta onnistu. Pajatso ja hedelmäpelit käyttävät värivaloja ja äänitehosteita onnistuneen suorituksen merkkinä, ilmeisen hyvällä menestyksellä. Mutta ainakin opettajalta menisi hermot, ja ehkä myös luokkakavereilta, jos jokaisen oppilaan tabletti soittaisi pimpelipompeli-musiikkia joka kerta, kun oppilas osaa ratkaista, että 2+5=7.
Kaikkea opiskelemista ei kuitenkaan voi tehdä pelkkien älylelujen avulla. Oma näkemykseni on, että ne asiat, jotka voidaan oppia yhtä hyvin hauskasti kuin ikävästi, kannattaa opetella hauskasti. Mutta osa peruskoulun oppimäärästä on sellaista, että sen omaksuminen vaatii pinnistelyä, oman vuoron odottamista ja pettymysten sietämistä.
Pidän Montessori-pedagogiikan ajatuksesta, että terve lapsi haluaa harjoitella sellaista taitoa, jonka hän on sillä hetkellä valmis omaksumaan, eikä kaikkien tarvitse tehdä samoja harjoituksia samaan aikaan. Luokkahuoneessa on saatavilla vain tarkoituksenmukaisia välineitä, ja väline itse kertoo lapselle, onnistuiko hän - esimerkiksi palikat sopivat vain yhteen järjestykseen.
Mitä pienempi lapsi on kyseessä, sitä enemmän opettajan tehtävä on mielestäni vain järjestää oppimiselle otolliset olosuhteet ja puuttua asioihin vain, jos lapsi tarvitsee apua. Mutta yläkoulussa opiskelun lähtökohtana alkaakin jo olla oppiaineen eikä oppilaan tarpeet. Kemiaa ei voida opettaa niin, että oppilas saa kokeilla pyrex-lasiesineillä ja kaasupolttimella mitä tahansa päähän pälkähtää. Kaikkien on todellakin pakko sytyttää kaasupoltin samassa järjestyksessä (ensin tulitikku, sitten vasta kaasuhana!) eikä pöydällä saa istua. (Ja siihen virtuaalilaboratorioon tulee sitten sellainen virtuaalikaasupoltin, että jos sen sytyttää väärin, niin 75% todennäköisyydellä leimahtaa komea liekki, jolla voi ällistyttää kavereita, ja 25% todennäköisyydellä rosvosektori ja game over. Se ei ole bugi vaan ominaisuus.)
En ole vaatinut omille oppitunneilleni kännyköiden totaalikieltoa. Esimerkiksi ryhmätöissä oppilaat voivat etsiä tietoa netistä omilla älypuhelimillaan, jos emme pääse atk-luokkaan. Jos koulun kaikki laskimet ovat varattuja, niin oppilaat voivat paremman puutteessa käyttää kännykän laskinta fysiikan ja matematiikan tunnilla. Muistutan kuitenkin joka kerta, että jos valita saa, niin kannattaa käyttää jo harjoitustehtävissä sitä laskinta, jota aikoo käyttää kokeessa, koska eri laskimissa tietyt toiminnot löytyvät eri näppäimistä. Tarvitseeko vääntää rautalangasta, miksi kännykän laskinta ei saa käyttää kokeessa?
Vaadin kuitenkin, että silloin, kun on aika kuunnella opettajaa, ei saa hipelöidä kännykkää. Erään ryhmän kohdalla tästä seurasi, että laukkua ei saa pitää pulpetilla, koska niin moni oppilas jäi kerran toisensa jälkeen kiinni tekstiviestittelystä. Ja miksikö ei saa hipelöidä kännykkää opettajan puheenvuoron aikana? Kahdesta syystä: On epäkohteliasta osoittaa opettajalle, että keskityn nyt johonkin ihan muuhun kuin opetuksen seuraamiseen. Ja joka kerta, kun ajatukset siirtyvät yhtälönratkaisusta kaverin statuspäivitykseen, oppiminen häiriintyy, ja ratkaistavana oleva yhtälö alkaa tuntua kerta kerralta vaikeammalta.
Toivotan älyvälineet tervetulleiksi oppikirjan rinnalle, mutta en sen korvaajaksi. Tulevaisuuden aikuisten eli nykyisten koululaisten täytyy oppia tulemaan toimeen tietotekniikan kanssa, mutta heidän täytyy oppia tulemaan toimeen myös ilman sitä. Olen huolissani esimerkiksi siitä, että lapset eivät opi kirjoittamaan lukukelpoista käsialaa, jos he kirjoittavat kaiken tietokoneilla (ja kun kaunokirjoituksen harjoittelusta on siirrytty pelkistettyihin tyyppikirjaimiin, joissa pienikin virhe tekee kirjaimet mahdottomiksi tunnistaa). Minusta ei ole järkevää vaatia, että ylioppilasaine täytyy kirjoittaa käsin ihan vain käsinkirjoittamisen vuoksi (mutta niin kauan kuin on ylivoimaisen kallista hankkia kaikkiin lukioihin idioottivarmat tietokoneet, missä idioottivarma kattaa sekä laitteiston että ohjelmiston valmistajien tekemät virheet, käyttäjän tekemät virheet ja vilpin yritykset, on parempi kirjoittaa esseet käsin ja käyttää rahat vaikka ryhmäkokojen pienentämiseen). Käsiala ei saisi vaikuttaa asiasisällön arvosteluun, paitsi matematiikassa, jossa oikea fonttikoko oikeassa paikassa on nimenomaan asiasisällön osaamista.
Eniten olen huolissani siitä, että jos älyleluilla tehdään oppiminen keinotekoisen kivaksi, niin lapset eivät opi ponnistelemaan eivätkä sietämään pettymyksiä. Oikeassa elämässä ei aina voi valita oman taitotason mukaisia tehtäviä, vaan elämä on kohdattava sellaisena kuin se tulee vastaan. Lumitöiden tekemisestä ei saa bonuspisteitä, vaan joutuu tekemään lumityöt seuraavana päivänä uudestaan. Ketään meistä ei voida palauttaa henkiin varmuuskopiosta, jos tekee game over -mokan, ja siksi reaalilaboratoriossa ei saa kokeilla ällistyttää kavereita kaasupolttimen avulla.
Kun nykylapset aikuistuvat, merkittävä osa heidän elämästään on sähköistä, mutta ei koko elämä. Koulussa on tarkoituksenmukaista opetella ulkoa ne asiat, jotka täytyy osata myös siinä epätodennäköisessä katastrofitilanteessa, että koko kaupungista katkeaa sähkönjakelu muutamaksi päiväksi. Loput asioista on sitten sellaisia, että koululaisten täytyy opetella, mistä ne voi tarvittaessa tarkistaa, ja mihin lähteisiin voi luottaa. Se on sitä oppimaanoppimista.
Kymmenen pientä mopopoikaa
Pääsin taas kemianopettajaksi kemianopettajan paikalle, kun kollega entisestä työpaikastani oli estynyt saapumasta töihin. Jännitin vähän, sanovatko oppilaat minut nähdessään "kivanähdäpitkästäaikaa", "voieitaastoi" vai "vieläksääkielät". Pääsin yllättävän helposti taas kiinni koulun rutiineihin: löysin kemian varastosta edustavan otoksen alkuaineita, sain laina-avaimen kansliasta ja totesin, että kopiokoneen kanssa ei kannata tänään yrittääkään mitään.
Osa oppilaista oli ennestään tuttuja, eikä kukaan ainakaan huutanut päin naamaa, että enkestäkunsäolettaastäällä. Muutama sanoi, että on hauska nähdä taas.
Koulun tietotekninen varustelutaso oli noussut kesän aikana, ja nyt siellä on jokaisella opettajalla oma läppäri, ja luokassa on läppärin telakointiasema. Koulujen siirtymistä digiaikaan on toivottu jo kauan, mutta yhden päivän sijaiselle siinä on se huono puoli, että opettaja ei pääse kirjautumaan yhtään mihinkään. Liitutaulu on ainoa laite, joka ei kysele käyttäjätunnusta ja salasanaa.
Iltapäivällä oli ysiluokkalaisille mopokoulutusta. Kouluttaja näytti oppilaille videon, ja kävi sen jälkeen läpi videossa esiintyneitä vaaratilanteita: Noudata nopeusrajoituksia. Seuraa tilannetta ympärilläsi. Selitä apukuskille, miten mopon kyydissä ollaan. Älä ohita autoa pientareen puolelta. Älä kuuntele musiikkia kuulokkeilla ajon aikana. Kouluttaja totesi, että video on vanha, ja niistä ajoista mopot ja varusteet ovat muuttuneet, mutta kuljettajien tekemät virheet ovat edelleen samoja.
Kouluttajan näyttämässä videossa ei ollut tekstitystä. Vieressäni ollut toinen valvoja, liikunnanopettaja, kysyi, ymmärränkö sanaakaan siitä, mitä musiikkivideossa lauletaan. Ymmärsin sen verran, että laulaja laski kymmenestä alaspäin, kun kymmenen pientä mopopoikaa kolaroivat itsensä ulos tarinasta yksi kerrallaan. Mieleeni tuli Agatha Christien murharomaani Kymmenen pientä neekeripoikaa. Mieleeni jäi ajatus, että tässäpä on taas loistava esimerkki siitä, miten hieno idea pilataan kehnolla toteutuksella.
Jos oppilaat eivät ole lukeneet Agatha Christietä, he eivät osaa yhdistää biisin sanoja kertomukseen siitä, kuinka porukka harvenee yksi kerrallaan. Koulun liikuntasalia ei saatu kunnolla pimeäksi, ja vaikka kouluttaja kehotti oppilaita tulemaan lähemmäs katsomaan, monet istuivat kaukana eivätkä nähneet kunnolla. Harva ysiluokkalainen osaa ruotsia niin hyvin, että ymmärtää sujuvasti vähän kirjakielestä poikkeavia biisilyriikoita. Mitähän oppilaille jäi mieleen? Ehkä he muistavat kaatuilevat mopokuskit ja napapaidoissa tanssivat tytöt. Joku saattaa naureskella 20 vuotta vanhoille autoille tai kysyä, mitä tarkoittaa korvalappustereot. Toiset eivät varmaan tunnistaisi biisin melodiaa, koska eksyivät omiin ajatuksiinsa tai räpelsivät kännykkäänsä koko biisin ajan.
Jäin uteliaana miettimään, mitä biisissä mahdettiin kertoa kymmenen pienen mopopojan kohtalosta. Kotona kokeilin etsiä sitä youtubesta, ja löytyihän se - ruotsinkielisten sanoitusten kera. Kun näin sanat kirjoitettuna, ymmärsin niistä suurimman osan, ja osasin jopa arvostaa riimien ja kuvien yhteensovittamista. Teksti on niin hyvää, että se pitäisi ehdottomasti kääntää suomeksi, jotta suomenkielisetkin oppilaat pystyisivät seuraamaan tarinaa. Joko videoon pitäisi saada suomenkielinen tekstitys, tai sitten tämä pitäisi kääntää huomenna yhdessä ruotsintunnilla.
Parempiakin suomennoksia täytyy löytyä, tämä on vain harrastusmielinen kyhäelmä.
Tio små moppepojkar körde till en bio.
En körde vilse. Sen var dom bara nio.
Hallå moppepojkar tänk på vad ni gör.
Hallå moppepojkar tänk på hur ni kör.
(Kymmenen pientä mopopoikaa ajoi elokuviin. Yksi ajoi harhaan. Jäi jäljelle yhdeksän.
Haloo mopopojat, miettikää, mitä teette. Haloo mopopojat, miettikää, miten ajatte.)
Nio små moppepojkar meka utan måtta.
En meka för mycket. Sen var dom bara åtta.
Hallå moppepojkar...
(Yhdeksän pientä mopopoikaa viritti mopojaan. Yksi viritti liikaa. Jäi jäljelle kahdeksan.)
...
Fem små moppepojkar greps av väldig yra.
En greps av hybris. Sen var dom bara fyra.
Hallo moppepojkar...
(Viisi pientä mopopoikaa ajoi päheinä. Yksi luuli liikaa itsestään. Jäi jäljelle vain neljä.)
Fyra små moppepojkar, så vitt man kunde se.
Men en syntes inte. Sen var dom bara tre.
(Neljä pientä mopopoikaa valkoisina näkyvissä. Mutta yhtä ei autoilija nähnyt. Vain kolme on jäljellä.)
Toisin kuin Agatha Christien kirjassa, viimeinen pieni mopopoika selviytyy.
En liten moppepojke, ensam kvar av tio.
Körde till en korvmoj. Där stod dom andra nio.
(Yksi pieni mopopoika, kymmenestä ainoana jäljellä. Ajoi nakkikioskille. Siellä olivat muut yhdeksän.)
Koulussa näytetystä valistusvideosta ei erottanut loppukohtausta. Kotona omalta ruudultani näin, miksi muut yhdeksän eivät enää aja mopolla. Ehkä kuljettajien saamia vammoja oli liioiteltu, kun yhdeksän kymmenestä mopopojasta oli joutunut lääkärin paikattavaksi. Mutta tarinan tarkoitushan oli kertoa, kuinka monella tavalla varomaton mopokuski voi teloa itsensä. Samalla muistutettiin, että mopolla ajaminen ei väistämättä johda luunmurtumiin, vaan typerimmät virheet voi jättää tekemättä.
Ymmärtävätköhän teinit, miksi heille järjestetään peruskoulussakin mopokoulutusta? Ei sellaisia ollut silloin, kun minä olin nuori. Eipä siihen aikaan järjestetty mopokoulutusta autokoulussakaan, vaan mopolla sai lähteä ajamaan kuka tahansa 15 vuotta täyttänyt. Ilmeisesti siihen on syynsä, miksi mopokuskeilta vaaditaan nykyisin ajokortti. Onko autokoulun mopokurssin oppimäärä niin suppea, että peruskoulun täytyy täydentää sitä? Halutaanko peruskoulussa valistaa myös niitä, jotka eivät hanki omaa mopoa, mutta saattavat lähteä kaverin kyytiin? Ehkä osa teineistä ei tosiaan tiedä, miten mopon kyydissä istutaan. Tai ehkä valistajat haluavat tavoittaa ne kaverit, jotka kannustavana yleisönä saattaisivat yllyttää mopokuskia kokeilemaan rajojaan.
Jos työpäiväni olisi jatkunut lukujärjestyksen mukaisilla oppitunneilla mopokoulutuksen jälkeen, olisinko keskustellut oppilaiden kanssa jonkinlaisen jälkipuinnin Kymmenestä pienestä mopopojasta? Olisinko voinut sanoa asiallisesti luokan edessä, että tarina viittaa Agatha Christien kirjaan Kymmenen pientä neekeripoikaa, josta on myöhemmin otettu uusi painos nimellä Eikä yksikään pelastunut, koska n-sanan käyttäminen on nykyisin epäkohteliasta, mutta se oli normaalia Agatha Christien elinaikana? Olisiko joku oppitunneilla käytävän keskustelun trollaamisessa kunnostautunut teini nostanut ison metelin siitä, että opettaja lausui sanan neekeri?
Kymmenen pientä mopopoikaakin kertoo siitä ajasta ja kulttuurista, jossa se on tehty. Minua jäi hiukan vaivaamaan asetelma, jossa pojat huristelevat mopoillaan, yksi tyttö tulee kyytiin (ja huonostihan siinä käy) ja kaksi tyttöä on taustatanssijoita, joilla on kiinteät vatsalihakset. Olivatko mopolla ajavat tytöt 1990-luvulla vielä niin harvinaisia, että kenellekään ei tullut mieleenkään suunnata heille mitään valistusta? Vai osaavatko tytöt ajaa turvallisemmin kuin pojat ihan ilman valistustakin?
Olivatko videossa esiintyneet autot uusinta uutta silloin, kun video kuvattiin? Nyt pahiksen roolissa esiintyvät Baijerilainen Maatalous-Wekotin ja Saab 9000 turbo näyttävät sellaisilta autoilta, jotka ovat muille tienkäyttäjille vaarallisia kahdesta syystä: autosta voi koska tahansa hajota jokin hallinnan kannalta välttämätön osa, ja sen ikäisistä ja -kuntoisista autoista kiinnostuneet kuljettajat todennäköisesti arvostavat muita asioita enemmän kuin liikenneturvallisuutta. (Hyviä Saabeja siihen aikaan kyllä valmistettiin, kun niitä vielä näkee liikenteessä. 1990-luvulla valmistetun 9000:n talviajo-ominaisuuksiin ja tehoihin tottuneelle kuljettajalle tuli ikävänä yllätyksenä, että 2000-luvulla valmistetunSaab 9-3:n Opelin kohdalla kehitys oli kulkenut huonompaan suuntaan.)
2010-luvun valistusvideossa ei tulisi mieleenkään näyttää nuorisojoukkoa tupakoimassa, kun halutaan luoda tunnelma rennosta kaveriporukasta. Ja kuinkahan moni tänä aamuna skootterilla kouluun saapuneista nuorista kykeni samaistumaan liikkeellelähtökohtaukseen, jossa mopoja potkittiin käyntiin? Kypärän käyttäminen on ilmeisesti ollut 1990-luvulla niin itsestään selvää, ettei videossa ollut omistettu kohtausta mopopojalle, joka ei pitänyt aivojaan suojelemisen arvoisina.
Ymmärtävätkö valistusta saaneet teinit, että mopokouluttajat eivät halua pilata heidän iloaan mopon suomasta vapaudesta, kun muistuttavat säännöistä ja rajoituksista? Teinien aikaa uhrataan liikennevalistukselle siksi, että meistä muista olisi oikeasti kurjaa, jos joku koulumme oppilaista kuolisi tai vammautuisi onnettomuudessa. Ehkä on tylsää körötellä vuoden verran huippunopeudella 45 km/h, ennen kuin pääsee moottoripyörällä ja myöhemmin autolla ajamaan 120 km/h, mutta vielä tylsempää olisi ajaa vähän aikaa viritetyllä mopolla, kunnes siirtyisi loppuiäkseen pyörätuoliin. Haloo mopopojat, miettikää millä ajatte ensi kesänä.
Osa oppilaista oli ennestään tuttuja, eikä kukaan ainakaan huutanut päin naamaa, että enkestäkunsäolettaastäällä. Muutama sanoi, että on hauska nähdä taas.
Koulun tietotekninen varustelutaso oli noussut kesän aikana, ja nyt siellä on jokaisella opettajalla oma läppäri, ja luokassa on läppärin telakointiasema. Koulujen siirtymistä digiaikaan on toivottu jo kauan, mutta yhden päivän sijaiselle siinä on se huono puoli, että opettaja ei pääse kirjautumaan yhtään mihinkään. Liitutaulu on ainoa laite, joka ei kysele käyttäjätunnusta ja salasanaa.
Iltapäivällä oli ysiluokkalaisille mopokoulutusta. Kouluttaja näytti oppilaille videon, ja kävi sen jälkeen läpi videossa esiintyneitä vaaratilanteita: Noudata nopeusrajoituksia. Seuraa tilannetta ympärilläsi. Selitä apukuskille, miten mopon kyydissä ollaan. Älä ohita autoa pientareen puolelta. Älä kuuntele musiikkia kuulokkeilla ajon aikana. Kouluttaja totesi, että video on vanha, ja niistä ajoista mopot ja varusteet ovat muuttuneet, mutta kuljettajien tekemät virheet ovat edelleen samoja.
Kouluttajan näyttämässä videossa ei ollut tekstitystä. Vieressäni ollut toinen valvoja, liikunnanopettaja, kysyi, ymmärränkö sanaakaan siitä, mitä musiikkivideossa lauletaan. Ymmärsin sen verran, että laulaja laski kymmenestä alaspäin, kun kymmenen pientä mopopoikaa kolaroivat itsensä ulos tarinasta yksi kerrallaan. Mieleeni tuli Agatha Christien murharomaani Kymmenen pientä neekeripoikaa. Mieleeni jäi ajatus, että tässäpä on taas loistava esimerkki siitä, miten hieno idea pilataan kehnolla toteutuksella.
Jos oppilaat eivät ole lukeneet Agatha Christietä, he eivät osaa yhdistää biisin sanoja kertomukseen siitä, kuinka porukka harvenee yksi kerrallaan. Koulun liikuntasalia ei saatu kunnolla pimeäksi, ja vaikka kouluttaja kehotti oppilaita tulemaan lähemmäs katsomaan, monet istuivat kaukana eivätkä nähneet kunnolla. Harva ysiluokkalainen osaa ruotsia niin hyvin, että ymmärtää sujuvasti vähän kirjakielestä poikkeavia biisilyriikoita. Mitähän oppilaille jäi mieleen? Ehkä he muistavat kaatuilevat mopokuskit ja napapaidoissa tanssivat tytöt. Joku saattaa naureskella 20 vuotta vanhoille autoille tai kysyä, mitä tarkoittaa korvalappustereot. Toiset eivät varmaan tunnistaisi biisin melodiaa, koska eksyivät omiin ajatuksiinsa tai räpelsivät kännykkäänsä koko biisin ajan.
Jäin uteliaana miettimään, mitä biisissä mahdettiin kertoa kymmenen pienen mopopojan kohtalosta. Kotona kokeilin etsiä sitä youtubesta, ja löytyihän se - ruotsinkielisten sanoitusten kera. Kun näin sanat kirjoitettuna, ymmärsin niistä suurimman osan, ja osasin jopa arvostaa riimien ja kuvien yhteensovittamista. Teksti on niin hyvää, että se pitäisi ehdottomasti kääntää suomeksi, jotta suomenkielisetkin oppilaat pystyisivät seuraamaan tarinaa. Joko videoon pitäisi saada suomenkielinen tekstitys, tai sitten tämä pitäisi kääntää huomenna yhdessä ruotsintunnilla.
Parempiakin suomennoksia täytyy löytyä, tämä on vain harrastusmielinen kyhäelmä.
Tio små moppepojkar körde till en bio.
En körde vilse. Sen var dom bara nio.
Hallå moppepojkar tänk på vad ni gör.
Hallå moppepojkar tänk på hur ni kör.
(Kymmenen pientä mopopoikaa ajoi elokuviin. Yksi ajoi harhaan. Jäi jäljelle yhdeksän.
Haloo mopopojat, miettikää, mitä teette. Haloo mopopojat, miettikää, miten ajatte.)
Nio små moppepojkar meka utan måtta.
En meka för mycket. Sen var dom bara åtta.
Hallå moppepojkar...
(Yhdeksän pientä mopopoikaa viritti mopojaan. Yksi viritti liikaa. Jäi jäljelle kahdeksan.)
...
Fem små moppepojkar greps av väldig yra.
En greps av hybris. Sen var dom bara fyra.
Hallo moppepojkar...
(Viisi pientä mopopoikaa ajoi päheinä. Yksi luuli liikaa itsestään. Jäi jäljelle vain neljä.)
Fyra små moppepojkar, så vitt man kunde se.
Men en syntes inte. Sen var dom bara tre.
(Neljä pientä mopopoikaa valkoisina näkyvissä. Mutta yhtä ei autoilija nähnyt. Vain kolme on jäljellä.)
Toisin kuin Agatha Christien kirjassa, viimeinen pieni mopopoika selviytyy.
En liten moppepojke, ensam kvar av tio.
Körde till en korvmoj. Där stod dom andra nio.
(Yksi pieni mopopoika, kymmenestä ainoana jäljellä. Ajoi nakkikioskille. Siellä olivat muut yhdeksän.)
Koulussa näytetystä valistusvideosta ei erottanut loppukohtausta. Kotona omalta ruudultani näin, miksi muut yhdeksän eivät enää aja mopolla. Ehkä kuljettajien saamia vammoja oli liioiteltu, kun yhdeksän kymmenestä mopopojasta oli joutunut lääkärin paikattavaksi. Mutta tarinan tarkoitushan oli kertoa, kuinka monella tavalla varomaton mopokuski voi teloa itsensä. Samalla muistutettiin, että mopolla ajaminen ei väistämättä johda luunmurtumiin, vaan typerimmät virheet voi jättää tekemättä.
Ymmärtävätköhän teinit, miksi heille järjestetään peruskoulussakin mopokoulutusta? Ei sellaisia ollut silloin, kun minä olin nuori. Eipä siihen aikaan järjestetty mopokoulutusta autokoulussakaan, vaan mopolla sai lähteä ajamaan kuka tahansa 15 vuotta täyttänyt. Ilmeisesti siihen on syynsä, miksi mopokuskeilta vaaditaan nykyisin ajokortti. Onko autokoulun mopokurssin oppimäärä niin suppea, että peruskoulun täytyy täydentää sitä? Halutaanko peruskoulussa valistaa myös niitä, jotka eivät hanki omaa mopoa, mutta saattavat lähteä kaverin kyytiin? Ehkä osa teineistä ei tosiaan tiedä, miten mopon kyydissä istutaan. Tai ehkä valistajat haluavat tavoittaa ne kaverit, jotka kannustavana yleisönä saattaisivat yllyttää mopokuskia kokeilemaan rajojaan.
Jos työpäiväni olisi jatkunut lukujärjestyksen mukaisilla oppitunneilla mopokoulutuksen jälkeen, olisinko keskustellut oppilaiden kanssa jonkinlaisen jälkipuinnin Kymmenestä pienestä mopopojasta? Olisinko voinut sanoa asiallisesti luokan edessä, että tarina viittaa Agatha Christien kirjaan Kymmenen pientä neekeripoikaa, josta on myöhemmin otettu uusi painos nimellä Eikä yksikään pelastunut, koska n-sanan käyttäminen on nykyisin epäkohteliasta, mutta se oli normaalia Agatha Christien elinaikana? Olisiko joku oppitunneilla käytävän keskustelun trollaamisessa kunnostautunut teini nostanut ison metelin siitä, että opettaja lausui sanan neekeri?
Kymmenen pientä mopopoikaakin kertoo siitä ajasta ja kulttuurista, jossa se on tehty. Minua jäi hiukan vaivaamaan asetelma, jossa pojat huristelevat mopoillaan, yksi tyttö tulee kyytiin (ja huonostihan siinä käy) ja kaksi tyttöä on taustatanssijoita, joilla on kiinteät vatsalihakset. Olivatko mopolla ajavat tytöt 1990-luvulla vielä niin harvinaisia, että kenellekään ei tullut mieleenkään suunnata heille mitään valistusta? Vai osaavatko tytöt ajaa turvallisemmin kuin pojat ihan ilman valistustakin?
Olivatko videossa esiintyneet autot uusinta uutta silloin, kun video kuvattiin? Nyt pahiksen roolissa esiintyvät Baijerilainen Maatalous-Wekotin ja Saab 9000 turbo näyttävät sellaisilta autoilta, jotka ovat muille tienkäyttäjille vaarallisia kahdesta syystä: autosta voi koska tahansa hajota jokin hallinnan kannalta välttämätön osa, ja sen ikäisistä ja -kuntoisista autoista kiinnostuneet kuljettajat todennäköisesti arvostavat muita asioita enemmän kuin liikenneturvallisuutta. (Hyviä Saabeja siihen aikaan kyllä valmistettiin, kun niitä vielä näkee liikenteessä. 1990-luvulla valmistetun 9000:n talviajo-ominaisuuksiin ja tehoihin tottuneelle kuljettajalle tuli ikävänä yllätyksenä, että 2000-luvulla valmistetun
2010-luvun valistusvideossa ei tulisi mieleenkään näyttää nuorisojoukkoa tupakoimassa, kun halutaan luoda tunnelma rennosta kaveriporukasta. Ja kuinkahan moni tänä aamuna skootterilla kouluun saapuneista nuorista kykeni samaistumaan liikkeellelähtökohtaukseen, jossa mopoja potkittiin käyntiin? Kypärän käyttäminen on ilmeisesti ollut 1990-luvulla niin itsestään selvää, ettei videossa ollut omistettu kohtausta mopopojalle, joka ei pitänyt aivojaan suojelemisen arvoisina.
Ymmärtävätkö valistusta saaneet teinit, että mopokouluttajat eivät halua pilata heidän iloaan mopon suomasta vapaudesta, kun muistuttavat säännöistä ja rajoituksista? Teinien aikaa uhrataan liikennevalistukselle siksi, että meistä muista olisi oikeasti kurjaa, jos joku koulumme oppilaista kuolisi tai vammautuisi onnettomuudessa. Ehkä on tylsää körötellä vuoden verran huippunopeudella 45 km/h, ennen kuin pääsee moottoripyörällä ja myöhemmin autolla ajamaan 120 km/h, mutta vielä tylsempää olisi ajaa vähän aikaa viritetyllä mopolla, kunnes siirtyisi loppuiäkseen pyörätuoliin. Haloo mopopojat, miettikää millä ajatte ensi kesänä.
2012-08-16
Nyt menee jännäksi
Graduun ei ole muodostunut tekstiä ihan sivun päivävauhtia, mutta olen löytänyt toinen toistaan jännittävämpiä lähteitä seuraamalla lähdeartikkelin lähdeartikkeleista muodostuvia ketjuja.
Hydrosilylaation kohdalla alkoi mennä jännäksi. Jo lukion orgaanisen kemian kurssilla opittiin, että sopivalla katalyytillä voidaan avata alkeenin kaksoissidos, ja kiinnittää kumpaankin hiiliatomiin uudella sidoksella jotain uutta. (Markovnikovin sääntö: jos se jotain uutta sisältää yhden vetyatomin ja yhden muun atomin, niin vety kiinnittyy siihen hiiliatomiin, jolla on ennestään eniten sidoksia vetyatomien kanssa.) Yliopiston orgaanisen kemian kurssilla tuli selväksi, että erilaisten yhdisteiden parittaminen on monimutkaista kuin saippuaooppera: tämä ei reagoi tuon kanssa, paitsi jos katalyyttinä on jalometalli ja käytetään lievästi hapanta liuosta, niin sitten se reagoi...
Lukion vararehtori oli oikeassa, kemia todella on suurten ja monipuolisten mahdollisuuksien ala. Kun orgaaninen kemisti on jaksanut opetella saippuaoopperan juonikuviot ja muistaa ulkoa, mitkä funktionaaliset ryhmät reagoivat keskenään milläkin tavalla missäkin olosuhteissa, hän voi näppärästi suunnitella synteesireitin minkä tahansa aineen rakentamiseksi. Ei-toivotut reaktiot voidaan estää lisäämällä ensin molekyylin arkoihin kohtiin passiivisia suojaryhmiä. Sitten lisätään se haluttu molekyyli, ja lopuksi poistetaan suojaryhmät. Näin voidaan rakentaa mitä tahansa aspiriinista geenimuunneltuihin kromosomeihin.
Minä en ole taitava kemisti, koska en jaksa muistaa, minkätyyppiset kemikaalit toimivat orto-para-ohjaajina ja mitkä metaohjaajina, kun bentseenirenkaaseen kiinnitetään nitroryhmä toisensa jälkeen trinitrotolueenin valmistamiseksi. (Eikä kannata valita sellaista valmistusmenetelmää, joka aiheuttaa lopputuotteen räjähtämisen ennen aikojaan.) Minusta tuli fyysikko, koska fysiikka on laiskoille ihmisille sopiva tiede. Tiedon, jonka on kerran opetellut, voi hyödyntää aina uudelleen, ja aika vähällä pääsee alkuun: Kaikki massat vetävät toisiaan puoleensa. Sähkövaraukset voivat vetää puoleensa tai hylkiä toisiaan. Puoliintumis-minkätahansa voi johtaa lukion integrointitaidoilla. (Lukiolaiset! Opetelkaa kunnolla se 1/x dx integraali ja luonnollinen logaritmi, sitä kysytään aina!)
Nyt olen sitten päätynyt tekemään fysiikan laitokselle gradua, jossa täytyy osata enemmänkin kemiaa kuin fysiikkaa. Kemia alkaa siitä, miksi fluoridi-ioni käy juuri sen piiatomin kimppuun, joka on huokosen pohjalla, eikä koske eturintamassa oleviin piiatomeihin. (Selitykseksi epäillään jotain kvanttimekaanisia ilmiöitä, jotka kuuluvat fysiikan ja kemian rajamaille.) Kun fluoridi-ionit ovat saaneet tuhotyönsä tehtyä, jäljellä on piihin nakerrettu huokonen. Huokosen seinämien piiatomit ovat toiselta puolelta kiinni toisten piiatomien verkostossa, ja toisella puolella niillä on sidoksia yhteen tai useampaan vetyatomiin. Vetyatomien takana on tyhjää tilaa.
Huokosten seinämien pinnassa on siis Si-H-sidoksia, ja niistä päästään eteenpäin hydrosilylaatiolla. Revitään Si-H-sidos auki, otetaan alkeeni ja revitään sen kaksoissidos auki, ja kiinnitetään avautuneen kaksoissidoksen hiilistä toinen piiatomiin ja toinen vetyatomiin. Näin voidaan kiinnittää huokosen seinämään melkein mikä tahansa hiilivety, kunhan lähtöaineessa vain on kaksoissidos. Hiilivetyä voidaan myöhemminkin muokata orgaanisesta kemiasta tunnetuilla menetelmillä - paitsi että hyvin isot molekyylit eivät mahdu huokosten sisälle.
Erityisen näppärää on kiinnittää huokoisen piin pintaan sellaisia hiilivetyketjuja, jotka ovat hyvin nirsoja seuransa suhteen ja reagoivat vain ja ainoastaan aineen X kanssa. Näin voidaan valmistaa sensori, joka tunnistaa, onko ainetta X jossakin lähettyvillä (lue: kaadettu sensorin päälle). Langmuir-lehden numerossa 27/2011, s. 8967-8973, (dx.doi.org/10.1021/la201272e, arkisto lienee maksullinen ellei lukija hyödynnä yliopiston kirjaston palveluja), on näyttäviä värikuvia sensoreista, jotka muuttavat väriä sen mukaan, kuinka väkevää vesi-etanoli-liuosta (lue: viinaa) sensorille on tarjottu.
Orgaanisen kemistin taitoja tarvittaisiin taas siihen, että varmistettaisiin, ettei mikään muu molekyyli kuin etanoli reagoi sensorin kanssa hämäävän samalla tavalla. (Pahimpia ovat juuri ne kemikaalit, jotka toimivat melkein, mutta ei aivan, samalla tavalla kuin oikea kemikaali. Esimerkiksi arseeni on eläville olennoille tuhoisa alkuaine, koska elimistön kulunvalvonta luulee sitä fosforiksi ja toivottaa sen tervetulleeksi fosforin paikalle, mutta se ei kuitenkaan hoida fosforin tehtäviä.)
Jos etanolisensori toimii ilman häiriöitä, niin sillä voi kätevästi testata drinkkinsä väkevyyden. Jos mittari muuttuu vihreäksi, juomassa on pelkkää vettä, ja punaisen värin voimakkuus osoittaa viinan määrän. Langmuirin raportoiman sensorin herkkyys ei vielä taida riittää alkometrikäyttöön, mutta ehkä tuotekehittelyn jälkeen paristokäyttöiset alkometrit voidaan korvata postimerkin kokoisella sensorilla.
Jos vain osaisin valita sopivan hiilivedyn istutettavaksi piin pinnalle, voisin suunnitella sensorin, joka mittaisi minkä tahansa haluamani aineen esiintymistä. Hengitysilman puhtautta tarkkaileva homemyrkkysensori tulee ensimmäisenä mieleen... Eri myrkyille pitäisi tietysti olla jokaiselle oma sensorinsa. (Kaipaako kukaan biokemisti väitöskirjanaihetta?)
No niin, nyt harmittaa vähän olla se laiska fyysikko, joka osaa sanoa vain, että huokoisen piin kapasitanssi kasvaa ja resistanssi pienenee, kun huokosiin imeytyy vettä. (Matemaattisesti dC/drh > 0 ja dR/drh < 0.) Kemistinä voisin askarrella homemyrkkysensorin, viedä sen homeiseen opinahjoon ja kehottaa koulutuksen järjestäjää hankkimaan trinitrotolueenia, koska mikään muu ei siihen homepesään enää auta.
Pääsinköhän nyt niin jännään kohtaan, ettähuomenna yöunien jälkeen nousisin innosta puhkuen lukemaan ja kirjoittamaan lisää?
Hydrosilylaation kohdalla alkoi mennä jännäksi. Jo lukion orgaanisen kemian kurssilla opittiin, että sopivalla katalyytillä voidaan avata alkeenin kaksoissidos, ja kiinnittää kumpaankin hiiliatomiin uudella sidoksella jotain uutta. (Markovnikovin sääntö: jos se jotain uutta sisältää yhden vetyatomin ja yhden muun atomin, niin vety kiinnittyy siihen hiiliatomiin, jolla on ennestään eniten sidoksia vetyatomien kanssa.) Yliopiston orgaanisen kemian kurssilla tuli selväksi, että erilaisten yhdisteiden parittaminen on monimutkaista kuin saippuaooppera: tämä ei reagoi tuon kanssa, paitsi jos katalyyttinä on jalometalli ja käytetään lievästi hapanta liuosta, niin sitten se reagoi...
Lukion vararehtori oli oikeassa, kemia todella on suurten ja monipuolisten mahdollisuuksien ala. Kun orgaaninen kemisti on jaksanut opetella saippuaoopperan juonikuviot ja muistaa ulkoa, mitkä funktionaaliset ryhmät reagoivat keskenään milläkin tavalla missäkin olosuhteissa, hän voi näppärästi suunnitella synteesireitin minkä tahansa aineen rakentamiseksi. Ei-toivotut reaktiot voidaan estää lisäämällä ensin molekyylin arkoihin kohtiin passiivisia suojaryhmiä. Sitten lisätään se haluttu molekyyli, ja lopuksi poistetaan suojaryhmät. Näin voidaan rakentaa mitä tahansa aspiriinista geenimuunneltuihin kromosomeihin.
Minä en ole taitava kemisti, koska en jaksa muistaa, minkätyyppiset kemikaalit toimivat orto-para-ohjaajina ja mitkä metaohjaajina, kun bentseenirenkaaseen kiinnitetään nitroryhmä toisensa jälkeen trinitrotolueenin valmistamiseksi. (Eikä kannata valita sellaista valmistusmenetelmää, joka aiheuttaa lopputuotteen räjähtämisen ennen aikojaan.) Minusta tuli fyysikko, koska fysiikka on laiskoille ihmisille sopiva tiede. Tiedon, jonka on kerran opetellut, voi hyödyntää aina uudelleen, ja aika vähällä pääsee alkuun: Kaikki massat vetävät toisiaan puoleensa. Sähkövaraukset voivat vetää puoleensa tai hylkiä toisiaan. Puoliintumis-minkätahansa voi johtaa lukion integrointitaidoilla. (Lukiolaiset! Opetelkaa kunnolla se 1/x dx integraali ja luonnollinen logaritmi, sitä kysytään aina!)
Nyt olen sitten päätynyt tekemään fysiikan laitokselle gradua, jossa täytyy osata enemmänkin kemiaa kuin fysiikkaa. Kemia alkaa siitä, miksi fluoridi-ioni käy juuri sen piiatomin kimppuun, joka on huokosen pohjalla, eikä koske eturintamassa oleviin piiatomeihin. (Selitykseksi epäillään jotain kvanttimekaanisia ilmiöitä, jotka kuuluvat fysiikan ja kemian rajamaille.) Kun fluoridi-ionit ovat saaneet tuhotyönsä tehtyä, jäljellä on piihin nakerrettu huokonen. Huokosen seinämien piiatomit ovat toiselta puolelta kiinni toisten piiatomien verkostossa, ja toisella puolella niillä on sidoksia yhteen tai useampaan vetyatomiin. Vetyatomien takana on tyhjää tilaa.
Huokosten seinämien pinnassa on siis Si-H-sidoksia, ja niistä päästään eteenpäin hydrosilylaatiolla. Revitään Si-H-sidos auki, otetaan alkeeni ja revitään sen kaksoissidos auki, ja kiinnitetään avautuneen kaksoissidoksen hiilistä toinen piiatomiin ja toinen vetyatomiin. Näin voidaan kiinnittää huokosen seinämään melkein mikä tahansa hiilivety, kunhan lähtöaineessa vain on kaksoissidos. Hiilivetyä voidaan myöhemminkin muokata orgaanisesta kemiasta tunnetuilla menetelmillä - paitsi että hyvin isot molekyylit eivät mahdu huokosten sisälle.
Erityisen näppärää on kiinnittää huokoisen piin pintaan sellaisia hiilivetyketjuja, jotka ovat hyvin nirsoja seuransa suhteen ja reagoivat vain ja ainoastaan aineen X kanssa. Näin voidaan valmistaa sensori, joka tunnistaa, onko ainetta X jossakin lähettyvillä (lue: kaadettu sensorin päälle). Langmuir-lehden numerossa 27/2011, s. 8967-8973, (dx.doi.org/10.1021/la201272e, arkisto lienee maksullinen ellei lukija hyödynnä yliopiston kirjaston palveluja), on näyttäviä värikuvia sensoreista, jotka muuttavat väriä sen mukaan, kuinka väkevää vesi-etanoli-liuosta (lue: viinaa) sensorille on tarjottu.
Orgaanisen kemistin taitoja tarvittaisiin taas siihen, että varmistettaisiin, ettei mikään muu molekyyli kuin etanoli reagoi sensorin kanssa hämäävän samalla tavalla. (Pahimpia ovat juuri ne kemikaalit, jotka toimivat melkein, mutta ei aivan, samalla tavalla kuin oikea kemikaali. Esimerkiksi arseeni on eläville olennoille tuhoisa alkuaine, koska elimistön kulunvalvonta luulee sitä fosforiksi ja toivottaa sen tervetulleeksi fosforin paikalle, mutta se ei kuitenkaan hoida fosforin tehtäviä.)
Jos etanolisensori toimii ilman häiriöitä, niin sillä voi kätevästi testata drinkkinsä väkevyyden. Jos mittari muuttuu vihreäksi, juomassa on pelkkää vettä, ja punaisen värin voimakkuus osoittaa viinan määrän. Langmuirin raportoiman sensorin herkkyys ei vielä taida riittää alkometrikäyttöön, mutta ehkä tuotekehittelyn jälkeen paristokäyttöiset alkometrit voidaan korvata postimerkin kokoisella sensorilla.
Jos vain osaisin valita sopivan hiilivedyn istutettavaksi piin pinnalle, voisin suunnitella sensorin, joka mittaisi minkä tahansa haluamani aineen esiintymistä. Hengitysilman puhtautta tarkkaileva homemyrkkysensori tulee ensimmäisenä mieleen... Eri myrkyille pitäisi tietysti olla jokaiselle oma sensorinsa. (Kaipaako kukaan biokemisti väitöskirjanaihetta?)
No niin, nyt harmittaa vähän olla se laiska fyysikko, joka osaa sanoa vain, että huokoisen piin kapasitanssi kasvaa ja resistanssi pienenee, kun huokosiin imeytyy vettä. (Matemaattisesti dC/drh > 0 ja dR/drh < 0.) Kemistinä voisin askarrella homemyrkkysensorin, viedä sen homeiseen opinahjoon ja kehottaa koulutuksen järjestäjää hankkimaan trinitrotolueenia, koska mikään muu ei siihen homepesään enää auta.
Pääsinköhän nyt niin jännään kohtaan, että
2012-08-14
En linkitä
Kaverit ovat eilen kauhistelleet iltapäivälehden uutista, kuinka Virosta Suomeen muuttanut malli ja muutenkin julkkis sanoi jälleen kerran rumasti suomalaisten ulkonäöstä. Toiset kavereistani hihittelevät julkimon vertaukselle, että Porin nähtyään hän ikävöi takaisin Neuvostoliittoon, ja toiset ovat verisemmin loukkaantuneita siitä, että ylipainoisia sanotaan julkisesti rumiksi.
Tiesin jo nähdessäni julkimon nimen linkitetyn jutun otsikossa, mitä hän meistä suomalaisista ajattelee. Tiedän myös iltapäivälehden keskustelupalstaa lukematta, että 78% keskustelijoista haukkuu julkimoa tyhmäksi, rumaksi, pinnalliseksi tai [sensuroitu]ksi, kehottaa häntä painumaan Viroon, Siperiaan tai [sensuroitu]un tai toivoo hänelle tapahtuvan jotakin ikävää. 22% keskustelijoista sanoo sovittelevammin tai räväkämmin, että julkimo on oikeassa, suomalaiset ovat rumia ja pukeutuvat rumasti, ja ylipaino on ensisijaisesti terveysongelma eikä ulkonäköongelma.
Julkimon lausunnosta pöyristyttävimmät palat julkaissut iltapäivälehden toimittaja on sitä tyytyväisempi, mitä useampi klikkaa linkkiä, älähtää loukkaantuneena ja kehottaa kavereitaankin lukemaan, mitä se Vuoden Typerys tällä kertaa sanoi. Valitettavan moni tuntuu menevän halpaan. Mielensäpahoittajille suosittelen En klikkaa roskaotsikoita -kampanjaa: eivät Vuoden Typeryksen sanomiset kiinnostaisi ketään, jos teidän kaltaisenne ihmiset eivät tekisi niistä numeroa. (Meteliä voi sen sijaan nostaa pahemmista epäkohdista, joita maailmassa ikävä kyllä vielä riittää.)
Aihetta uutiseen syntyy sitten, jos joku tavisten pukeutumista vuodesta toiseen parjannut julkkismalli joskus kasvaa henkisesti sen verran, että ymmärtää pyytää anteeksi sanomisiaan. Sitä odotellessa voidaan todeta, että hyvältä näyttäminen kuuluu mallin ammattitaitoon samoin kuin tukkeutuneen viemärin avaaminen kuuluu putkiasentajan ammattitaitoon ja LCR-piirin resonanssitaajuuden mittaaminen kuuluu fyysikon ammattitaitoon. Jos emme vaadi, että jokaisen mallin täytyy osata avata viemäri ja tulkita oskilloskoopilla saamiaan mittaustuloksia, ei ole johdonmukaista vaatia myöskään, että jokaisen putkiasentajan ja fyysikon täytyy näyttää mallilta.
Kukaan ei voi olla kaikkien alojen ammattilainen, sillä yhden ammattitaidon kehittämiseen kulutettu aika on pois jostakin muusta. Myös erilaisten Vuoden Typerysten sanomisten kauhisteluun käytetty aika on pois jostakin muusta. Kavereideni käymän keskustelun lukemiseen käyttämäni aika opetti minulle, että en käytä aikaani klikkailemalla kuinkasekehtaa-katsokuvat-linkkejä, ennen kuin graduni on valmis.
Toivottavasti te, jotka luitte tämän, saitte ajallenne vastinetta. Ette saa aikaanne takaisin.
Tiesin jo nähdessäni julkimon nimen linkitetyn jutun otsikossa, mitä hän meistä suomalaisista ajattelee. Tiedän myös iltapäivälehden keskustelupalstaa lukematta, että 78% keskustelijoista haukkuu julkimoa tyhmäksi, rumaksi, pinnalliseksi tai [
Julkimon lausunnosta pöyristyttävimmät palat julkaissut iltapäivälehden toimittaja on sitä tyytyväisempi, mitä useampi klikkaa linkkiä, älähtää loukkaantuneena ja kehottaa kavereitaankin lukemaan, mitä se Vuoden Typerys tällä kertaa sanoi. Valitettavan moni tuntuu menevän halpaan. Mielensäpahoittajille suosittelen En klikkaa roskaotsikoita -kampanjaa: eivät Vuoden Typeryksen sanomiset kiinnostaisi ketään, jos teidän kaltaisenne ihmiset eivät tekisi niistä numeroa. (Meteliä voi sen sijaan nostaa pahemmista epäkohdista, joita maailmassa ikävä kyllä vielä riittää.)
Aihetta uutiseen syntyy sitten, jos joku tavisten pukeutumista vuodesta toiseen parjannut julkkismalli joskus kasvaa henkisesti sen verran, että ymmärtää pyytää anteeksi sanomisiaan. Sitä odotellessa voidaan todeta, että hyvältä näyttäminen kuuluu mallin ammattitaitoon samoin kuin tukkeutuneen viemärin avaaminen kuuluu putkiasentajan ammattitaitoon ja LCR-piirin resonanssitaajuuden mittaaminen kuuluu fyysikon ammattitaitoon. Jos emme vaadi, että jokaisen mallin täytyy osata avata viemäri ja tulkita oskilloskoopilla saamiaan mittaustuloksia, ei ole johdonmukaista vaatia myöskään, että jokaisen putkiasentajan ja fyysikon täytyy näyttää mallilta.
Kukaan ei voi olla kaikkien alojen ammattilainen, sillä yhden ammattitaidon kehittämiseen kulutettu aika on pois jostakin muusta. Myös erilaisten Vuoden Typerysten sanomisten kauhisteluun käytetty aika on pois jostakin muusta. Kavereideni käymän keskustelun lukemiseen käyttämäni aika opetti minulle, että en käytä aikaani klikkailemalla kuinkasekehtaa-katsokuvat-linkkejä, ennen kuin graduni on valmis.
Toivottavasti te, jotka luitte tämän, saitte ajallenne vastinetta. Ette saa aikaanne takaisin.
2012-08-08
Asennetaan gradua...1,7% valmiina...
Edellinen motivaationkohotuskirjoitukseni taisi toimia: olen nyt kuluttanut neljä iltaa lähdeartikkelien ääressä, ja saanut kirjoitetuksi melkein kolme sivua. Hyötyteho ei ole kovin kehuttava, mutta sentään tyhjää parempi. Jos valmista tekstiä alkaa syntyä sivu päivässä, ja tavoitteena on noin 50 sivua, niin työ tulee valmiiksi tänä syksynä.
Itsekriittisyys iskee kuitenkin heti, kun olen kirjoittanut vähintään kolme sanaa. Onpa kankea lauserakenne, eihän noin voi suomeksi sanoa, tämähän näyttää jonkun 14-vuotiaan hengentuotteelta... Pessimisti ei pety, joten odotan, että Graduohjaaja laittaa minut kirjoittamaan koko tekeleen vielä vähintään kolme kertaa uusiksi. Jos joudunkin kirjoittamaan vain joka toisen luvun uusiksi, se on oleva iloinen yllätys.
Uuden taidon opetteleminen on rankkaa. LaTeX yritti sijoittaa työllä ja vaivalla piirtämäni kuvat väärään kohtaan - eihän kuva saa esiintyä ennen kuin siihen on viitattu! - joten googletin, miten etikettivirheen voisi korjata. Löytyi \usepackage{placeins}, jonka lataamisen jälkeen kuvien haahuilun väärään kohtaan voi estää komennolla \FloatBarrier. (Äiti opetti, että tuntemattomilta sivuilta ei saa koskaan ladata mitään, mistä ei ole ihan varma, mitä se tekee. Elämä on opettanut, että äidin opeilla jäisi suuri osa tietokoneiden tarjoamista mahdollisuuksista hyödyntämättä. Toivoin parasta ja latasin. Hyvin toimii!) Ja luultavasti Kokeneempi Kollega pilaa iloni ärähtämällä, että eihän tässä kannata floatbarrieria käyttää, vaan jotain edistyksellisempää niksiä, jonka perään minä en osannut edes googlettaa.
Myös uuden piirustustaidon opetteleminen on rankkaa. Olen piirtänyt kaksi kaaviokuvaa huokoisen piin rakenteesta, ja työstin kumpaakin kuvaa yli tunnin. (Luultavasti Graduohjaaja huomaa kuvissa jonkin pikkuseikan, jonka vuoksi ne täytyy piirtää uusiksi.) Mutta tarkoitus on ennen kaikkea opetella käyttämään sitä piirustusohjelmaa, ja toissijaisesti saada valmis kuva liitettäväksi graduun.
Ylitin omat odotukseni, kun osasin tallentaa kuvan eps-muodossa, liittää sen tekstin joukkoon ja vielä ajaa käännöksen niin, että syntyi jotain tulosta. Pään hakkaaminen seinään on kyllä opettanut myös sinnikkyyttä: fatal error -herjan ilmestyessä kannattaa vain kääntää uudestaan ja uudestaan, bibtex ja dvi ja pdf ja wtf ja omg jokainen useita kertoja yhä uudestaan, niin lopulta solmussa olevat viittaukset selvittävät itse itsensä ja käännös onnistuu.
Niskalihakset valittavat, että vietän liikaa aikaa tietokoneen ääressä. Kaveri myötäeläytyi ja totesi (facebook-chatissa), että hömppä on koukuttavaa. Minä totesin, että pahinta ei edes ole se hömppä, jonka voisi karsia pois, vaan se mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä sisältö, jonka ajattelemiseen ei nyt olisi aikaa. Miten voi pysyä kärryillä ajankohtaisista asioista ilman, että nääntyy infoähkyn alle?
LuK-tutkielmaa kirjoittaessani manasin, että en voi vain repiä nettipiuhaa irti, koska lähdeartikkelini ovat netissä. Nyt en enää manaa sitä, että lähdeartikkelit ovat netissä, vaan hämmästelen, miten helpoksi tiedon lähteille pääseminen on voitu tehdä. Ja hämmästelen vielä enemmän sitä, että muinaisina aikoina kukaan on saanut gradujaan kirjoitetuksi. Kuinka kukaan voi haluta niin kovasti maisteriksi, että jaksaa herätä yliopiston kirjaston aukioloaikaan, pyytää kirjastovirkailijaa etsimään tarvitsemansa lehden kirjaston kellarivarastosta, ottaa artikkelista kopion ja pitää vielä kaikki lähdeartikkelit jossain järjestyksessä työpöydällään? Kuinka kukaan voi edes tietää, mistä julkaisuista niitä lähteitä kannattaa etsiä, ennen internetin hakukoneita?
Viime vuonna tähän aikaan yritin digitoida erään opiskelijayhdistyksen arkistoa. 1990-luvulta löytyi pöytäkirja, jonka mukaan hallituksen kokouksessa päätettiin antaa yhdelle hallituksen jäsenelle lupa käyttää yhdistyksen toimiston tietokonetta opinnäytetyönsä kirjoittamiseen. Olikohan yliopiston mikroluokka siihen aikaan vielä opiskelijoiden käytettävissä? Ja tallennettiinko gradunraakileet siihen aikaan disketeille?
En voi muuta kuin antaa respectiä niille, jotka muinaisina aikoina saivat gradunsa valmiiksi. Meille nykynuorille on tehty tiedonhaku helpoksi, kun kaikki on käden ulottuvilla. Jos lähdeartikkelissa on tuntematon käsite, sen voi googlettaa. LaTeXiin löytyy lisäpaketteja ja niihin käyttöohjeet. Varmuuskopiot voi tallentaa avaimenperään, kännykän muistikortille tai sähköpostiin.
Onko gradujen vaatimustaso noussut, vai opiskelijoiden taso laskenut, kun tiedonhankinnan kitkan väheneminen ei ole nopeuttanut valmistumista? Vai oliko neuvon kysyminen kirjastosta tai professorilta sittenkin terveellinen sosiaalinen kontakti, joka pakotti raahautumaan ihmisten ilmoille ja ehkäisi mielenterveysongelmia?
Ei, nyt ei ole aikaa ihmetellä historiallista kehitystä. Nyt pitää kirjoittaa gradua. Haluan kehdata näyttää naamaani fysiikan laitoksella vielä tänä syksynä, ja haluan valmistua ja saada kaikki ne itselleni lupaamani palkinnot. Syvä hengitys, ja sitten töihin. Huokosten kokojakauman mittausmenetelmästä seuraa viikko Intiassa ja ensi kesäloma National Geographicia lueskellen.
Itsekriittisyys iskee kuitenkin heti, kun olen kirjoittanut vähintään kolme sanaa. Onpa kankea lauserakenne, eihän noin voi suomeksi sanoa, tämähän näyttää jonkun 14-vuotiaan hengentuotteelta... Pessimisti ei pety, joten odotan, että Graduohjaaja laittaa minut kirjoittamaan koko tekeleen vielä vähintään kolme kertaa uusiksi. Jos joudunkin kirjoittamaan vain joka toisen luvun uusiksi, se on oleva iloinen yllätys.
Uuden taidon opetteleminen on rankkaa. LaTeX yritti sijoittaa työllä ja vaivalla piirtämäni kuvat väärään kohtaan - eihän kuva saa esiintyä ennen kuin siihen on viitattu! - joten googletin, miten etikettivirheen voisi korjata. Löytyi \usepackage{placeins}, jonka lataamisen jälkeen kuvien haahuilun väärään kohtaan voi estää komennolla \FloatBarrier. (Äiti opetti, että tuntemattomilta sivuilta ei saa koskaan ladata mitään, mistä ei ole ihan varma, mitä se tekee. Elämä on opettanut, että äidin opeilla jäisi suuri osa tietokoneiden tarjoamista mahdollisuuksista hyödyntämättä. Toivoin parasta ja latasin. Hyvin toimii!) Ja luultavasti Kokeneempi Kollega pilaa iloni ärähtämällä, että eihän tässä kannata floatbarrieria käyttää, vaan jotain edistyksellisempää niksiä, jonka perään minä en osannut edes googlettaa.
Myös uuden piirustustaidon opetteleminen on rankkaa. Olen piirtänyt kaksi kaaviokuvaa huokoisen piin rakenteesta, ja työstin kumpaakin kuvaa yli tunnin. (Luultavasti Graduohjaaja huomaa kuvissa jonkin pikkuseikan, jonka vuoksi ne täytyy piirtää uusiksi.) Mutta tarkoitus on ennen kaikkea opetella käyttämään sitä piirustusohjelmaa, ja toissijaisesti saada valmis kuva liitettäväksi graduun.
Ylitin omat odotukseni, kun osasin tallentaa kuvan eps-muodossa, liittää sen tekstin joukkoon ja vielä ajaa käännöksen niin, että syntyi jotain tulosta. Pään hakkaaminen seinään on kyllä opettanut myös sinnikkyyttä: fatal error -herjan ilmestyessä kannattaa vain kääntää uudestaan ja uudestaan, bibtex ja dvi ja pdf ja wtf ja omg jokainen useita kertoja yhä uudestaan, niin lopulta solmussa olevat viittaukset selvittävät itse itsensä ja käännös onnistuu.
Niskalihakset valittavat, että vietän liikaa aikaa tietokoneen ääressä. Kaveri myötäeläytyi ja totesi (facebook-chatissa), että hömppä on koukuttavaa. Minä totesin, että pahinta ei edes ole se hömppä, jonka voisi karsia pois, vaan se mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä sisältö, jonka ajattelemiseen ei nyt olisi aikaa. Miten voi pysyä kärryillä ajankohtaisista asioista ilman, että nääntyy infoähkyn alle?
LuK-tutkielmaa kirjoittaessani manasin, että en voi vain repiä nettipiuhaa irti, koska lähdeartikkelini ovat netissä. Nyt en enää manaa sitä, että lähdeartikkelit ovat netissä, vaan hämmästelen, miten helpoksi tiedon lähteille pääseminen on voitu tehdä. Ja hämmästelen vielä enemmän sitä, että muinaisina aikoina kukaan on saanut gradujaan kirjoitetuksi. Kuinka kukaan voi haluta niin kovasti maisteriksi, että jaksaa herätä yliopiston kirjaston aukioloaikaan, pyytää kirjastovirkailijaa etsimään tarvitsemansa lehden kirjaston kellarivarastosta, ottaa artikkelista kopion ja pitää vielä kaikki lähdeartikkelit jossain järjestyksessä työpöydällään? Kuinka kukaan voi edes tietää, mistä julkaisuista niitä lähteitä kannattaa etsiä, ennen internetin hakukoneita?
Viime vuonna tähän aikaan yritin digitoida erään opiskelijayhdistyksen arkistoa. 1990-luvulta löytyi pöytäkirja, jonka mukaan hallituksen kokouksessa päätettiin antaa yhdelle hallituksen jäsenelle lupa käyttää yhdistyksen toimiston tietokonetta opinnäytetyönsä kirjoittamiseen. Olikohan yliopiston mikroluokka siihen aikaan vielä opiskelijoiden käytettävissä? Ja tallennettiinko gradunraakileet siihen aikaan disketeille?
En voi muuta kuin antaa respectiä niille, jotka muinaisina aikoina saivat gradunsa valmiiksi. Meille nykynuorille on tehty tiedonhaku helpoksi, kun kaikki on käden ulottuvilla. Jos lähdeartikkelissa on tuntematon käsite, sen voi googlettaa. LaTeXiin löytyy lisäpaketteja ja niihin käyttöohjeet. Varmuuskopiot voi tallentaa avaimenperään, kännykän muistikortille tai sähköpostiin.
Onko gradujen vaatimustaso noussut, vai opiskelijoiden taso laskenut, kun tiedonhankinnan kitkan väheneminen ei ole nopeuttanut valmistumista? Vai oliko neuvon kysyminen kirjastosta tai professorilta sittenkin terveellinen sosiaalinen kontakti, joka pakotti raahautumaan ihmisten ilmoille ja ehkäisi mielenterveysongelmia?
Ei, nyt ei ole aikaa ihmetellä historiallista kehitystä. Nyt pitää kirjoittaa gradua. Haluan kehdata näyttää naamaani fysiikan laitoksella vielä tänä syksynä, ja haluan valmistua ja saada kaikki ne itselleni lupaamani palkinnot. Syvä hengitys, ja sitten töihin. Huokosten kokojakauman mittausmenetelmästä seuraa viikko Intiassa ja ensi kesäloma National Geographicia lueskellen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)