Teinien ongelma on se, mitä liike-elämän oravanpyörän pyörittäjät eniten pelkäävät: teinit ovat nykytilanteeseen riittävän tyytyväisiä, eikä heillä ole mitään tavoiteltavaa. Tämä on oikeasti kauhea painajainen.
Ongelmateinit ovat tyytyväisiä, kunhan heillä on älypuhelin ja kavereita, joille puhelimella voi viestitellä. Jotkut haluavat jopa mopon. Ja nämä tavoitteet saavutettuaan he voivat keskittyä sosiaalisten suhteidensa ylläpitämiseen, koska mitään muuta ei enää kaivata. Peruskoulu on taantunut päivähoidoksi, ilman edes sitä varhaiskasvatuksellista elementtiä.
Peruskoulun ongelma on se, että opettajilla on tarjottavanaan hyvin vähän sellaisia asioita, joita oppilaat haluaisivat saavuttaa, mutta heillä ei vielä ole. "Jos opiskelet hyvin, saat kesätyöpaikan ja sieltä rahaa, jolla voit ostaa puhelimen ja mopon." Mitä välii, kun mulla on jo puhelin ja mopo? "Jos opiskelet nyt, voit isona valita, mitä työtä haluat tehdä." En mä halua tehdä mitään työtä. "Jos et opiskele, joudut jälki-istuntoon." Sama se, istunko kotona vai koulussa, maailmantuska murjoo yhtä pahasti kaikkialla.
Ne nuoret, joilla menee hyvin, ovat ymmärtäneet, että ponnistelun ja palkkion välillä on yhteys. Osa tietää, mitä he haluavat tehdä isona, ja vaikka toiveammatti vuosien varrella vaihtuisikin, ainakin he haluavat tehdä jotakin isona. Välillä opettaja joutuu selittämään, millä mekanismilla työstä X seuraa palkkio A, mutta ainakin palkkio A on heille tavoittelemisen arvoinen.
Ongelmanuorison muodostavat ne nuoret, joiden vanhemmat, opettajat, kuraattorit ja sosiaalityöntekijät varmistavat, että kaikki saavuttavat palkkion A samassa tahdissa, riippumatta siitä, kuinka paljon omaa vaivannäköä nuori on valmis laittamaan peliin. Tähän joukkoon kuuluu sekä curlingvanhempien jälkeläiset, joiden menestymisen vanhemmat varmistavat omalla toiminnallaan niin huolellisesti, että nuoren omille yrityksille ja erehdyksille ei ole tilaa, ja toisessa ääripäässä luku-, kirjoitus- ja käyttäytymistaidottomat nuoret, joita ei saa jättää luokalleen, etteivät he syrjäytyisi kaveripiiristään. Ongelmana on se, että nuori ei saa kokemusta siitä, mitä eroa on onnistumisen ja epäonnistumisen tunteella.
Peruskoulun järjestämisessä lähdetään edelleen siitä oletuksesta, että lapset haluavat opiskella uusia asioita, ja että he tottelevat aikuista auktoriteettia. Jos tämä oletus pitää paikkansa luokan enemmistön kohdalla, niin yksi tai kaksi sähläriä saattaa tehdä tehtäviä ihan vain siksi, että kaikki kaveritkin tekevät. Mutta jos ryhmässä on liian monta sellaista oppilasta, jotka eivät halua opiskella eivätkä pidä aikuista auktoriteettina, niin koulu on aivan keinoton heidän kanssaan.
Opettajat uupuvat ja haluavat vaihtaa alaa siksi, että liian suuri osa oppilaista ei ole sellaisia ideaalinuoria, joita varten peruskoulu on järjestetty. Joko nuorison täytyy muuttua takaisin tottelevaiseksi, tai sitten koulun täytyy muuttua sellaiseksi, että myös ongelmanuorten kanssa pystytään tekemään jotakin. Lisää resursseja? Pienemmät opetusryhmät? Joihinkin tilanteisiin se voi auttaa, mutta ei kaikkiin. Kipeämmin kuin rahaa peruskoulussa kaivataan uusia toimintatapoja - sellaisia, joiden avulla nuori saa itse kokea epäonnistumisen ja onnistumisen välisen eron, ja haluaa ryhtyä ponnistelemaan elämässään eteenpäin.
Hyväätarkoittava hyvinvointiyhteiskunta ei salli nuorten ottaa vastuuta juuri mistään, koska he eivät vielä osaa. Mutta miten sitä vastuun ottamista voisi oppia, jos sitä ei saa harjoitella? Nuoren pitää voida mokata jotain niin, että se tuntuu, ja että siitä ottaa opikseen. Ja toisaalta systeemin pitää sallia enemmän vapauksia niille, jotka osoittavat osaavansa käyttää niitä vastuullisesti. Tasapäistämisen suurin ongelma ei ole siinä, että samalla ruotsintunnilla opiskelee koko Gaussin käyrän mukainen oppilasaines, joista toinen puoli pitkästyy siksi, että harjoitukset ovat liian helppoja, ja toinen puoli siksi, että ei ymmärrä sanaakaan. Tasapäistämisen ongelma on siinä, että oman vaivannäön merkitys katoaa täysin.
Tasapäistävät ratkaisut otettiin 1970-luvulla käyttöön siksi, että joidenkin oppilaiden syrjäytymiskierre täytyi saada katkaistua. Aikaisemmin tehdystä virheestä ei saisi rangaista uudestaan ja uudestaan, koska sekin tuhoaa nuoren kiinnostuksen ponnistella kohti parempaa. Mahdollisuus puhtaalta pöydältä aloittamiseen tuli tarpeeseen. Mutta nyt puhtaalta pöydältä aloittamisen tulkitaan tarkoittavan sitä, että omien tekojen seurauksia ei tarvitse kohdata.
Jos minä saisin päättää, järjestäisin peruskoulun oppisisällöt niin kuin kamppailulajien vyökokeet: Kun oppilas on osoittanut osaavansa matematiikan alkeistaidot, hän saa siirtyä nextin levelin harjoitusryhmään. Jokainen opiskelee tietyn tason ryhmässä siihen asti, että on oppinut sen asiat, ja siirtyy sitten eteenpäin. Lahjakkuuserot tulisivat esille siten, että jotkut etenevät nopeammin ryhmästä toiseen. Mutta kaikki saisivat jokaisessa oppiaineessa niin paljon harjoitteluaikaa kuin tarvitsevat, ja toisaalta eteenpäin ei pääsisi välttelemällä töitä ja odottamalla, että aika kuluu. Päättötodistuksen saisi sitten, kun on suorittanut yhdeksännen tason kokeet kaikista oppiaineista.
Lisäksi antaisin päivittäin pieniä palkintoja niille oppilaille ja ryhmille, jotka tsemppaavat ansaitakseen palkintonsa. Avaisin pari mukavasti sisustettua luokkaa vapaata välituntihengailua varten niille oppilaille, joilla ei ole yhtään jälki-istuntoa odottamassa suorittamista. Tai sallisin viettää sisällä yhden välitunnin päivässä tasan siihen asti, kunnes ensimmäinen oppilas protestoi ulkovälitunnille menemistä. Ensimmäisestä protestista seuraisi kuulutus, että tämän viikon loput sisävälitunnit on peruutettu, ja ensi maanantaina aloitetaan alusta. Jos sisävälitunti olisi vielä perjantainakin voimassa, tarjoaisin silloin jotain herkkuja. Tai keksisin mitä tahansa ylimääräistä, minkä saavuttamiseksi oppilaiden pitäisi suostutella opettajia antamaan palkinto.
Nyky-yhteiskunnan ongelmana on se, että aikuistenkin on vaikea hahmottaa, mitä seurauksia heidän toiminnallaan - ja varsinkin toimimatta jättämisellään - on. Se on vielä vaikeampaa lapselle ja nuorelle, joka on todennäköisemmin joutunut kuin pyrkinyt päiväkotiin, kouluun, iltapäiväkerhoon ja kenties vielä harrastuksiinkin. Osaa nuorista heidän vanhempansa osaavat valmentaa tulevaisuutta varten, ja nämä nuoret saavat myös koulun opettamasta asiasisällöstä eniten hyötyä. Ongelmanuoret oirehtivat sitä, että sen paremmin koti kuin koulukaan ei opeta heille elämässä välttämättömiä taitoja, ja mielekkään tekemisen puuttuessa he pitävät hauskaa kavereiden kanssa ja odottavat kesälomaa.
Terveisiä kentältä OAJ:lle ja Opetushallitukselle: teinit eivät ole seonneet, vaan heidän toimintansa on terve reaktio maailmaan, joka on seonnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti