Olen kuullut väitettävän, että opettaja voi halutessaan arvostella ainekirjoituksia hyvinkin mielivaltaisesti, mutta esimerkiksi matematiikan kokeiden korjaamisessa ei ole harkinnanvaraa: lasku on joko oikein tai väärin. Olen myös kuullut tämän väitteen kumottavan, koska myös matematiikanopettaja voi päättää itse, kuinka paljon pisteitä hän rokottaa mistäkin virheestä. Kokeen arvosana määräytyy pistemäärän funktiona, ja lineaarisen funktion voi piirtää jyrkällä tai loivalla kulmakertoimella, eli muutaman pisteen menetys voi pudottaa arvosanaa paljonkin, tai sitten se ei tunnu missään. Eräät opettajat eivät edes piirrä suoraa, vaan kaareuttavat arvostelufunktiota sen mukaan, kumpaan päähän arvosteluasteikkoa tarvitaan parempaa erottelukykyä.
Minä opin tänään, että arvostelukriteerejä ja kulmakerrointa säätämällä voi tehdä ihmeitä.
Ensin näytti siltä, että olin mokannut raskaasti. Olin joko liian kiireinen tai liian laiska suunnitellakseni kahdelle rinnakkaisryhmälle koetta kunnolla (ja näistä selityksistä kiireinen on paheksuttavampi kuin laiska), joten otin vanhan kokeen, muutin siihen uuden päivämäärän ja monistin sen oppilaille. En hoksannut tarkistaa, että aika moni koekysymyksistä oli sanasta sanaan samoja kuin kertaustunnilla käyttämässäni kertaustehtävämonisteessa.
Jotkut oppilaista ilmeisesti lukivat koetta varten vain kertaustehtävämonisteen. Epäilykseni heräsivät, kun esseetehtävässä oli toistakymmentä identtistä vastausta. Vastaukset näyttivät tutuilta, ja tarkistin, mitä olin tarjonnut oppilaille kertausmonisteen malliratkaisuksi. Ratkaisumonisteesta löytyi vielä yksi täsmälleen samanlainen vastaus täsmälleen samaan esseekysymykseen.
Vielä pahempaa oli huomata, että se ei ollut ainoa kysymys, johon löytyi suoraan vastaus kertausmonisteesta. Koe ei siis mitannut oppilaiden ymmärrystä kirjassa kerrotuista asioista, vaan heidän kykyään tunnistaa sama kysymys ja kirjoittaa sama vastaus kuin edellisellä tunnilla. Miksi en edes muuttanut kysymyksen sanamuotoa, vaikka tehtävän sisältö olisi pysynyt samana?
Päätin yrittää pelastaa sen, mitä oppilaiden moraalikasvatuksesta ja oikeudenmukaisesta arvostelusta vielä pelastettavissa oli. Annoin copypaste-tehtävistä huonot pisteet niille, jotka eivät osanneet edes kopioida oikeaa ratkaisua, hiukan yli puolet niille, jotka osasivat kopioida, ja täydet pisteet niille muutamille, jotka olivat kirjoittaneet minun malliratkaisuni lisäksi edes pari lausetta ylimääräistä tietoa. Sitten laskin pisteet kaikkiin papereihin, ja ryhdyin säätämään arvostelufunktion kulmakerrointa ja vakiotermiä.
Rinnakkaisryhmistä toinen on valikoitunut urheiluluokka. Oppilaista puolet on kympin tyttöjä, ja loputkin opiskelutaidoiltaan ja määrätietoisuudeltaan kiitettäviä. Tämän ryhmän kokeiden keskiarvo on ennenkin ollut yli 9. Toinen rinnakkaisryhmä on edustava otos arvosanoja laidasta laitaan.
Ensin otin ankaran linjan: neljän pisteen menetyksestä arvosana alenee yhdellä numerolla. Tämä erottelee kiitettävien arvosanojen joukossa 10+-suoritukset 9+-tuloksista. Valikoitunutta 15 hengen ryhmää ei pysty gaussittamaan sen paremmin. Sitten huomasin, että olisin ollut kohtuuton muutamalle heikoimmalle oppilaalle, joten piirsin heikompien arvosanojen läpi loivemman suoran.
Annoin arvosanat ja merkitsin ne arvostelukirjaani. Helpotti huomata, että copypaste-tehtävien arvostelukriteerit ja kahdesta lineaarisesta osasta muodostuva arvostelufunktio laittoivat oppilaat jokseenkin samaan paremmuusjärjestykseen kuin aikaisemmat kokeet. On mahdollista, että joku olisi tällä kertaa ansainnut vain 7:llä alkavan numeron, mutta saikin 8, koska osasi kirjoittaa kertaustehtävien vastaukset oikeisiin kohtiin. Toisaalta uskon, että ne, jotka olivat lukeneet kokeeseen oikeasti hyvin, saivat kykyjensä mukaiset arvosanat.
Kun annan oppilaille todistukseen arvosanat, painotan tätä koetta vähän vähemmän ja sitä toista koetta vähän enemmän, ja muistan ottaa huomioon myös tuntiosaamisen. Eikä tämäkään koe sittenkään täysin hukkaan mennyt. On kutkuttavaa ajatella, miten dataa perkaamalla saa kaivetuksi esille erot, jotka ensin näyttivät hukkuvan systemaattisen virheen ja satunnaisen kohinan alle.
On myös hurjaa ajatella, että mikään koenumero tai todistus ei mittaa absoluuttisesti yhtään mitään, vaan numerot ovat aina opettajan tulkinta oppilaan osaamisesta. Toivottavasti jokainen opettaja on ainakin johdonmukainen arvioidessaan eri ryhmiä eri vuosina. Oppilaiden oikeusturvan vuoksi toivon, että joku julkistaisi valtakunnalliset arviointikriteerit paitsi arvosanalle 8, myös arvosanoille 5 ja 10. Hyvän osaamisen lisäksi olisi syytä määritellä, mitä pitää vähintään osata, jotta pääsee eteenpäin, ja millainen osaaminen on niin poikkeuksellisen erinomaista, että oppilas ansaitsee kympin.
Erinomaiseksi luokiteltavassakin osaamisessa on laajaa hajontaa, ja parhaiten sen voi ymmärtää, kun ajattelee kieltenopiskelua. Vieraasta kielestä voi saada 10 kahdella tavalla: Oppilas voi opetella kaiken sen, mitä koealueeseen kuuluu, ja osaa vastata oikein kaikkiin tehtäviin. Tai sitten oppilas on asunut lapsena maassa, jossa puhutaan hänen opiskelemaansa kieltä, tai se on hänen toinen äidinkielensä. Todellisessa elämässä kaikki-alkeiskurssin-tehtävät-oikein-kympin ja puhun-tätä-kuin-syntyperäinen-kympin kommunikointikykyjen ero on valtava, mutta todistuksessa molemmat kympit näyttävät samalta.
Erinomaisella ja erinomaisella on kuitenkin eroa myös muissa aineissa. Kielivertausta jatkaakseni, olen opettanut muutamaa oppilasta, jotka ilmeisesti puhuvat fysiikkaa toisena äidinkielenään. He ovat yhtä kaukana kaikki-kirjan-tehtävät-oikein-kympin oppilaista kuin kaksikieliset suomenruotsalaiset peruskoulun B-kielen opiskelijoista. Kieltenopiskelussa on onneksi eri ryhmät edistyneille ja vasta-alkajille, ja todistuksessakin A-kielestä ansaittu kiitettävä on arvokkaampi kuin B-kielen kiitettävä. Mutta miten saataisiin mielekästä tekemistä ja arvostusta natiiveille matemaatikoille ja fyysikoille?
Pitäisikö luopua kaikki-tehtävät-oikein-kympin konseptista? Pitäisikö arvosanaan 10 vaatia paljon enemmän kuin nykyään vaaditaan? Ylioppilastutkintolautakunta on olemassaolonsa aikana keksinyt yhä uusia toiseksi parhaita arvosanoja, kun parhaan arvosanan pelättiin kärsivän inflaation, kun niin moni kokelas oli ansainnut sen. Laajennetaanko siis peruskoulunkin arvosteluasteikkoa? Voinko antaa todistukseen 11 oppilaalle, jonka taidot ylittävät asteikon?
Tai ehkä arvosanojen pitäisikin nousta logaritmisesti oppilaan osoittamien taitojen funktiona. Määritellään vähimmäisvaatimukset arvosanalle 5. Jos osaa kymmenen kertaa enemmän, saa arvosanan 6, ja jos osaa sata kertaa enemmän, saa 7. Tarkemmin harkittuna kymmenkantainen logaritmi taitaa tarjota liian laajan asteikon, koska oppilaiden välillä ei sentään ole 100000-kertaisia eroja. Mutta opettaja voi taas valita logaritmin kantaluvun sopivasti, jotta voi antaa sellaisen arvosanajakauman kuin haluaa.
Näyttäisiköhän tämänpäiväisen kokeen keskiarvo erilaiselta, jos käyttäisinkin logaritmista arvosteluasteikkoa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti