Edellinen motivaationkohotuskirjoitukseni taisi toimia: olen nyt kuluttanut neljä iltaa lähdeartikkelien ääressä, ja saanut kirjoitetuksi melkein kolme sivua. Hyötyteho ei ole kovin kehuttava, mutta sentään tyhjää parempi. Jos valmista tekstiä alkaa syntyä sivu päivässä, ja tavoitteena on noin 50 sivua, niin työ tulee valmiiksi tänä syksynä.
Itsekriittisyys iskee kuitenkin heti, kun olen kirjoittanut vähintään kolme sanaa. Onpa kankea lauserakenne, eihän noin voi suomeksi sanoa, tämähän näyttää jonkun 14-vuotiaan hengentuotteelta... Pessimisti ei pety, joten odotan, että Graduohjaaja laittaa minut kirjoittamaan koko tekeleen vielä vähintään kolme kertaa uusiksi. Jos joudunkin kirjoittamaan vain joka toisen luvun uusiksi, se on oleva iloinen yllätys.
Uuden taidon opetteleminen on rankkaa. LaTeX yritti sijoittaa työllä ja vaivalla piirtämäni kuvat väärään kohtaan - eihän kuva saa esiintyä ennen kuin siihen on viitattu! - joten googletin, miten etikettivirheen voisi korjata. Löytyi \usepackage{placeins}, jonka lataamisen jälkeen kuvien haahuilun väärään kohtaan voi estää komennolla \FloatBarrier. (Äiti opetti, että tuntemattomilta sivuilta ei saa koskaan ladata mitään, mistä ei ole ihan varma, mitä se tekee. Elämä on opettanut, että äidin opeilla jäisi suuri osa tietokoneiden tarjoamista mahdollisuuksista hyödyntämättä. Toivoin parasta ja latasin. Hyvin toimii!) Ja luultavasti Kokeneempi Kollega pilaa iloni ärähtämällä, että eihän tässä kannata floatbarrieria käyttää, vaan jotain edistyksellisempää niksiä, jonka perään minä en osannut edes googlettaa.
Myös uuden piirustustaidon opetteleminen on rankkaa. Olen piirtänyt kaksi kaaviokuvaa huokoisen piin rakenteesta, ja työstin kumpaakin kuvaa yli tunnin. (Luultavasti Graduohjaaja huomaa kuvissa jonkin pikkuseikan, jonka vuoksi ne täytyy piirtää uusiksi.) Mutta tarkoitus on ennen kaikkea opetella käyttämään sitä piirustusohjelmaa, ja toissijaisesti saada valmis kuva liitettäväksi graduun.
Ylitin omat odotukseni, kun osasin tallentaa kuvan eps-muodossa, liittää sen tekstin joukkoon ja vielä ajaa käännöksen niin, että syntyi jotain tulosta. Pään hakkaaminen seinään on kyllä opettanut myös sinnikkyyttä: fatal error -herjan ilmestyessä kannattaa vain kääntää uudestaan ja uudestaan, bibtex ja dvi ja pdf ja wtf ja omg jokainen useita kertoja yhä uudestaan, niin lopulta solmussa olevat viittaukset selvittävät itse itsensä ja käännös onnistuu.
Niskalihakset valittavat, että vietän liikaa aikaa tietokoneen ääressä. Kaveri myötäeläytyi ja totesi (facebook-chatissa), että hömppä on koukuttavaa. Minä totesin, että pahinta ei edes ole se hömppä, jonka voisi karsia pois, vaan se mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä sisältö, jonka ajattelemiseen ei nyt olisi aikaa. Miten voi pysyä kärryillä ajankohtaisista asioista ilman, että nääntyy infoähkyn alle?
LuK-tutkielmaa kirjoittaessani manasin, että en voi vain repiä nettipiuhaa irti, koska lähdeartikkelini ovat netissä. Nyt en enää manaa sitä, että lähdeartikkelit ovat netissä, vaan hämmästelen, miten helpoksi tiedon lähteille pääseminen on voitu tehdä. Ja hämmästelen vielä enemmän sitä, että muinaisina aikoina kukaan on saanut gradujaan kirjoitetuksi. Kuinka kukaan voi haluta niin kovasti maisteriksi, että jaksaa herätä yliopiston kirjaston aukioloaikaan, pyytää kirjastovirkailijaa etsimään tarvitsemansa lehden kirjaston kellarivarastosta, ottaa artikkelista kopion ja pitää vielä kaikki lähdeartikkelit jossain järjestyksessä työpöydällään? Kuinka kukaan voi edes tietää, mistä julkaisuista niitä lähteitä kannattaa etsiä, ennen internetin hakukoneita?
Viime vuonna tähän aikaan yritin digitoida erään opiskelijayhdistyksen arkistoa. 1990-luvulta löytyi pöytäkirja, jonka mukaan hallituksen kokouksessa päätettiin antaa yhdelle hallituksen jäsenelle lupa käyttää yhdistyksen toimiston tietokonetta opinnäytetyönsä kirjoittamiseen. Olikohan yliopiston mikroluokka siihen aikaan vielä opiskelijoiden käytettävissä? Ja tallennettiinko gradunraakileet siihen aikaan disketeille?
En voi muuta kuin antaa respectiä niille, jotka muinaisina aikoina saivat gradunsa valmiiksi. Meille nykynuorille on tehty tiedonhaku helpoksi, kun kaikki on käden ulottuvilla. Jos lähdeartikkelissa on tuntematon käsite, sen voi googlettaa. LaTeXiin löytyy lisäpaketteja ja niihin käyttöohjeet. Varmuuskopiot voi tallentaa avaimenperään, kännykän muistikortille tai sähköpostiin.
Onko gradujen vaatimustaso noussut, vai opiskelijoiden taso laskenut, kun tiedonhankinnan kitkan väheneminen ei ole nopeuttanut valmistumista? Vai oliko neuvon kysyminen kirjastosta tai professorilta sittenkin terveellinen sosiaalinen kontakti, joka pakotti raahautumaan ihmisten ilmoille ja ehkäisi mielenterveysongelmia?
Ei, nyt ei ole aikaa ihmetellä historiallista kehitystä. Nyt pitää kirjoittaa gradua. Haluan kehdata näyttää naamaani fysiikan laitoksella vielä tänä syksynä, ja haluan valmistua ja saada kaikki ne itselleni lupaamani palkinnot. Syvä hengitys, ja sitten töihin. Huokosten kokojakauman mittausmenetelmästä seuraa viikko Intiassa ja ensi kesäloma National Geographicia lueskellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti