Älyleluja

Pikkuserkun kumminkaima linkitti facebookiin uutisen: Professori kehottaa pitämään kännykät ja tabletit auki koulussa. Kumminkaiman lapsi on ekaluokkalainen, ja kommenteissa ekaluokkalaisen huoltaja kyseli vinkkejä, miten voisi opettaa lapselle, että kännykkää ja nettiä voi käyttää muuhunkin kuin viihteelliseen surffailuun.

Ekaluokkalaisille suunnatut oppimispelit eivät kuulu ydinosaamisalueeseeni, mutta yläkoulussa olen antanut oppilaiden etsiä taustatietoja ryhmätöitä varten tai pelata jotain opiskeltavaan aiheeseen liittyvää tietovisaa. Ympäristötiedosta ainakin löytyy Haluatko miljonääriksi -tyyppisiä tietovisoja, joissa peli jatkuu niin kauan kuin pelaaja tunnistaa neljästä vastausvaihtoehdosta oikean. Mitä nopeammin pelaaja klikkaa oikeaa vastausta, sitä enemmän siitä kertyy pisteitä. Varsinkin urheiluluokilla oppilaat virittyvät mistä tahansa kilpailutilanteesta, joten plussan lupaaminen eniten pisteitä keränneelle toimii.

Youtubesta löytyy vaihtelevantasoisia opetusvideoita, mutta suuri osa niistä on vieraskielisiä. opettajatv.yle.fi-sivulta löytyy suomenkielisiä opetusvideoita, mutta suppeahkon otokseni perusteella ne ovat kuivan huumorintajuttomia, kuin taustamusiikilla höystettyjä powerpoint-sulkeisia. Kiehtovaa menoa ja meininkiä löytyy enemmän Myytinmurtajista tai Olipa kerran -piirretyistä. Chatissa voi neuvoa kaveria läksyissä, ja jos lapsi kysyy vaikeita, huoltaja voi etsiä vastausta yhdessä hänen kanssaan. Samalla tulee opeteltua lähdekritiikkiä, kun huoltaja selittää, miksi jokin nettisivu on luotettavampi kuin toinen.

Oppimispelit lienevät kehittyneet minun kouluajoistani. Ala-asteen kielioppiharjoituksissa pelasimme Tietäjän jalokivet -tietokonepeliä. Tietokone valitsi arkistostaan satunnaisen sanan, ja pelaajan piti tunnistaa, mihin sanaluokkaan se kuuluu, mikä lauseenjäsen tai missä taivutusmuodossa se on. Kolme osiota pelattiin läpi mielivaltaisessa järjestyksessä, ja kun pelaaja oli vastannut yhden osion kaikkiin kysymyksiin oikein, hän sai jalokiven. Kun pelaaja sai kaikki kolme jalokiveä, hänestä tuli tietäjä, ja peli päättyi. En ymmärtänyt, miksi olisi yhtään sen hauskempaa merkitä lauseenjäseniä tietokoneen ruudulle kuin tehtäväkirjaan. Tehtäväkirjaan saadut oikein-merkit sentään säilyivät itsellä, mutta tietokonepelissä saavutettu jalokivi katosi ruudulta heti, kun seuraava pelaaja aloitti pelin uudestaan.

Pedagogisten opintojen kurssikirjoissa esitettiin ensimmäiset näkemäni perustelut sille, että oppimispeli voisi olla oppilaan mielestä parempi kuin harjoitusten tekeminen opettajan kanssa. Joku pedakoomikko oli tutkinut esi- ja alakoululaisia lapsia, joilla oli vaikeuksia oppia lukemaan. Oppimispelissä piti yhdistää äänne ja kirjain. Pedakoomikko suositteli oppimispeliä, koska sen avulla lapsi voi toistaa tarvitsemaansa harjoitusta niin kauan, että se alkaa sujua. Jos lapsi tekee virheen, tietokoneen antama palaute on neutraalimpaa kuin opettajan. Varmaan siinä kirjassa kerrottiin enemmänkin perusteluja, mutta nämä jäivät jostain syystä mieleeni.

Haluaisin isona suunnitella fysiikan ja kemian oppimispelin, joka olisi koukuttava kuin Mafia Wars, mutta jossa virtuaalisten automurtojen sijasta tehtäisiin virtuaalisia mittauksia ja reaktioyhtälöitä. Koukuttavina elementteinä toimisi ainakin se, että pelaaja näkisi koko ajan, kuinka monen onnistumisen jälkeen hän pääsee nextille levelille, sekä kieli poskella ohjelmoidut välineet ja palkinnot. (Ahersin eräitä kuukausia saadakseni Mafia Warsissa kerätyksi kaikki 7 erilaista drinkkiä, ja naureskelin tehokkaimmalle aseelleni, joka oli Very Bloody Mop. Sitten tietokoneeni alkoi ladata pelin sivuja tuskastuttavan hitaasti, ja eteenpäin pääseminen olisi vaatinut useamman kaverin rekrytoimista mukaan pelaamaan, joten frustroituneena lopetin facebook-pelaamisen kokonaan. En aloita uudestaan.)

En usko, että pelkkä laite sinänsä riittää kiinnostamaan lapsia kovin kauaa. Pasianssi on pasianssi, pelaa sitä sitten laivayhtiön pelikorteilla tai kosketusnäytöllä - tosin tietokone ei salli huijaamista. Tietokonepelin pitäisi siis tarjota jotain sellaista, mikä ei oppikirjalta onnistu. Pajatso ja hedelmäpelit käyttävät värivaloja ja äänitehosteita onnistuneen suorituksen merkkinä, ilmeisen hyvällä menestyksellä. Mutta ainakin opettajalta menisi hermot, ja ehkä myös luokkakavereilta, jos jokaisen oppilaan tabletti soittaisi pimpelipompeli-musiikkia joka kerta, kun oppilas osaa ratkaista, että 2+5=7.

Kaikkea opiskelemista ei kuitenkaan voi tehdä pelkkien älylelujen avulla. Oma näkemykseni on, että ne asiat, jotka voidaan oppia yhtä hyvin hauskasti kuin ikävästi, kannattaa opetella hauskasti. Mutta osa peruskoulun oppimäärästä on sellaista, että sen omaksuminen vaatii pinnistelyä, oman vuoron odottamista ja pettymysten sietämistä.

Pidän Montessori-pedagogiikan ajatuksesta, että terve lapsi haluaa harjoitella sellaista taitoa, jonka hän on sillä hetkellä valmis omaksumaan, eikä kaikkien tarvitse tehdä samoja harjoituksia samaan aikaan. Luokkahuoneessa on saatavilla vain tarkoituksenmukaisia välineitä, ja väline itse kertoo lapselle, onnistuiko hän - esimerkiksi palikat sopivat vain yhteen järjestykseen.

Mitä pienempi lapsi on kyseessä, sitä enemmän opettajan tehtävä on mielestäni vain järjestää oppimiselle otolliset olosuhteet ja puuttua asioihin vain, jos lapsi tarvitsee apua. Mutta yläkoulussa opiskelun lähtökohtana alkaakin jo olla oppiaineen eikä oppilaan tarpeet. Kemiaa ei voida opettaa niin, että oppilas saa kokeilla pyrex-lasiesineillä ja kaasupolttimella mitä tahansa päähän pälkähtää. Kaikkien on todellakin pakko sytyttää kaasupoltin samassa järjestyksessä (ensin tulitikku, sitten vasta kaasuhana!) eikä pöydällä saa istua. (Ja siihen virtuaalilaboratorioon tulee sitten sellainen virtuaalikaasupoltin, että jos sen sytyttää väärin, niin 75% todennäköisyydellä leimahtaa komea liekki, jolla voi ällistyttää kavereita, ja 25% todennäköisyydellä  rosvosektori ja game over. Se ei ole bugi vaan ominaisuus.)

En ole vaatinut omille oppitunneilleni kännyköiden totaalikieltoa. Esimerkiksi ryhmätöissä oppilaat voivat etsiä tietoa netistä omilla älypuhelimillaan, jos emme pääse atk-luokkaan. Jos koulun kaikki laskimet ovat varattuja, niin oppilaat voivat paremman puutteessa käyttää kännykän laskinta fysiikan ja matematiikan tunnilla. Muistutan kuitenkin joka kerta, että jos valita saa, niin kannattaa käyttää jo harjoitustehtävissä sitä laskinta, jota aikoo käyttää kokeessa, koska eri laskimissa tietyt toiminnot löytyvät eri näppäimistä. Tarvitseeko vääntää rautalangasta, miksi kännykän laskinta ei saa käyttää kokeessa?

Vaadin kuitenkin, että silloin, kun on aika kuunnella opettajaa, ei saa hipelöidä kännykkää. Erään ryhmän kohdalla tästä seurasi, että laukkua ei saa pitää pulpetilla, koska niin moni oppilas jäi kerran toisensa jälkeen kiinni tekstiviestittelystä. Ja miksikö ei saa hipelöidä kännykkää opettajan puheenvuoron aikana? Kahdesta syystä: On epäkohteliasta osoittaa opettajalle, että keskityn nyt johonkin ihan muuhun kuin opetuksen seuraamiseen. Ja joka kerta, kun ajatukset siirtyvät yhtälönratkaisusta kaverin statuspäivitykseen, oppiminen häiriintyy, ja ratkaistavana oleva yhtälö alkaa tuntua kerta kerralta vaikeammalta.

Toivotan älyvälineet tervetulleiksi oppikirjan rinnalle, mutta en sen korvaajaksi. Tulevaisuuden aikuisten eli nykyisten koululaisten täytyy oppia tulemaan toimeen tietotekniikan kanssa, mutta heidän täytyy oppia tulemaan toimeen myös ilman sitä. Olen huolissani esimerkiksi siitä, että lapset eivät opi kirjoittamaan lukukelpoista käsialaa, jos he kirjoittavat kaiken tietokoneilla (ja kun kaunokirjoituksen harjoittelusta on siirrytty pelkistettyihin tyyppikirjaimiin, joissa pienikin virhe tekee kirjaimet mahdottomiksi tunnistaa). Minusta ei ole järkevää vaatia, että ylioppilasaine täytyy kirjoittaa käsin ihan vain käsinkirjoittamisen vuoksi (mutta niin kauan kuin on ylivoimaisen kallista hankkia kaikkiin lukioihin idioottivarmat tietokoneet, missä idioottivarma kattaa sekä laitteiston että ohjelmiston valmistajien tekemät virheet, käyttäjän tekemät virheet ja vilpin yritykset, on parempi kirjoittaa esseet käsin ja käyttää rahat vaikka ryhmäkokojen pienentämiseen). Käsiala ei saisi vaikuttaa asiasisällön arvosteluun, paitsi matematiikassa, jossa oikea fonttikoko oikeassa paikassa on nimenomaan asiasisällön osaamista.

Eniten olen huolissani siitä, että jos älyleluilla tehdään oppiminen keinotekoisen kivaksi, niin lapset eivät opi ponnistelemaan eivätkä sietämään pettymyksiä. Oikeassa elämässä ei aina voi valita oman taitotason mukaisia tehtäviä, vaan elämä on kohdattava sellaisena kuin se tulee vastaan. Lumitöiden tekemisestä ei saa bonuspisteitä, vaan joutuu tekemään lumityöt seuraavana päivänä uudestaan. Ketään meistä ei voida palauttaa henkiin varmuuskopiosta, jos tekee game over -mokan, ja siksi reaalilaboratoriossa ei saa kokeilla ällistyttää kavereita kaasupolttimen avulla.

Kun nykylapset aikuistuvat, merkittävä osa heidän elämästään on sähköistä, mutta ei koko elämä. Koulussa on tarkoituksenmukaista opetella ulkoa ne asiat, jotka täytyy osata myös siinä epätodennäköisessä katastrofitilanteessa, että koko kaupungista katkeaa sähkönjakelu muutamaksi päiväksi. Loput asioista on sitten sellaisia, että koululaisten täytyy opetella, mistä ne voi tarvittaessa tarkistaa, ja mihin lähteisiin voi luottaa. Se on sitä oppimaanoppimista.