Olin tänään asukasyhdistyksen vuokratavarapäivystäjänä. Yhdistys oli viime kesään mennessä toiminut 20 vuotta samassa tilassa ja samalla konseptilla, vuokraten opiskelijoille edullisia kokoontumistiloja ja hyödyllisiä tavaroita, ja vuokrauksista huolehti palkattu järjestösihteeri. Viime kesänä merkittävin yhteistyökumppanimme lopetti taloudellisen tukensa myrskyisissä merkeissä, ja yhdistys menetti rahat, tilat ja työntekijän. Yhdistyksen hallitus kuitenkin kieltäytyi ajamasta toimintaa kokonaan alas: vuokrattavat tavarat siirrettiin toiseen paikkaan, toisen yhdistyksen käytössä olevaan tilaan, ja ilman työntekijää hallituksen jäsenet päivystävät vuorotellen ilman palkkaa vuokratavaroiden äärellä.
Vuokratavarapalvelu oli muuttohärdellin ajan pois käytöstä, ja uudessa paikassa ensimmäinen kuukausi oli hiljaista. Nyt asiakkaat ovat jälleen löytäneet palvelun. Ennakkovarauksia ei ollut saapunut sähköpostiin, mutta vuoron puolivälissä tavarakaapin luo ilmestyi asiakas, joka halusi vuokrata videokameran.
Muistin, että yhdistyksen vuokratavaravalikoimaan on joskus kuulunut videokamera, mutta varastettiinko se silloin, kun joku epärehellinen lähimmäinen murtautui tavarakaappiin? Yritin soittaa kaapin inventoineelle hallituksen jäsenelle. Numeroon ei saatu yhteyttä. Toinen hallituksen jäsen ilmestyi paikalle ja kertoi, että videokamera on tallessa, ja että se oli viimeksi kolmannella hallituksen jäsenellä, joka palautti sen inventaarion suorittaneelle hallituksen jäsenelle.
Asiakas kysyi, onko videokamerassa myös jalusta. Soitin kolmannelle hallituksen jäsenelle, joka muisti, että hän palautti kameran ja jalustan sille inventaarion tehneelle kaverille. Soitin uudestaan inventaarion tehneelle kaverille, joka kertoi, että kamera on hänen asunnollaan, ja jalusta myös, ja päättelimme, että neljäs hallituksen jäsen on luultavasti lähistöllä, ja hänellä on vara-avain siihen asuntoon, jossa kamera sijaitsee. Inventaarion tehnyt kaveri soitti neljännelle kaverille, joka soitti hetken kuluttua minulle ja kertoi, että hän on lähdössä hakemaan kameraa ja tulee aivan pian.
Asiakas täytti yhteystietonsa vuokrasopimukseen sillä aikaa, kun neljäs hallituksen jäsen etsi kameraa ja jalustaa ystävänsä asunnosta. Kun hän saapui kameran kanssa, toinen hallituksen jäsen piipahti taas paikalle ja neuvoi asiakkaalle, miten kameraa käytetään. Toinen hallituksen jäsen yritti myös selvittää, milloin seuraava kameran lainausta suunnitellut kaveri tarvitsee kameraa, eli kuinka kauan kamera saa olla lainassa, mutta oikeaa henkilöä ei tavoitettu.
Asiakas oli ilmeisesti myös tottunut siihen, että ainejärjestötoiminnassa jonkun kaverinkaveri tietää, mistä löytyy edullisesti vuokrattava videokamera. Minä en vielä ole täysin tottunut siihen yhteisöllisyyteen, joka vallitsee niiden asukasyhdistyksen hallituksen jäsenten keskuudessa, ketkä asuvat samassa talossa. Minusta tämä vuokraustapahtuma toi mieleen jonkin kehitysmaan: varaston hyllyssä on vain tyhjä kohta, mutta soitan kaverille, joka soittaa kaverinkaverille, ja hetken kuluttua kaverinkaverinkaveri ilmestyy kaivatun esineen kanssa. Vuokrauksesta ei kuitenkaan peritty pärstäkertoimen mukaista suojelurahaa kaikille kaverinkaveri-ketjun jäsenille, vaan julkisen hinnaston mukainen hinta. Hinnat on suunniteltu siten, että vuokratuotoilla on tarkoitus pystyä ostamaan yhdistykselle uusi videokamera sitten joskus, kun nyt käytössä oleva kamera hajoaa.
Viime vuosien aikana olen oivaltanut, miten suuri merkitys verkostoilla on edelleen. Virallisesti Suomessa eletään modernissa markkinataloudessa ja korruptoitumattomassa byrokratiassa, jossa kansalaiset ovat yhdenvertaisia. Jokainen saa saman kohtelun samaan hintaan kuin kaikki muutkin, riippumatta siitä, mihin sukuun syntyy tai tarjoaako virkailijalle suklaakarkin. Tähän viralliseen maailmaan tottuneena tuntui hurjalta herätä siihen todellisuuteen, että verkostoilla on sittenkin väliä. Vaihtoehtoina on joko maksaa täysi listahinta joka asiasta, tai tuntea oikea kaverinkaveri.
Koulutussosiologian tenttikirjassa mainittu sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma, jotka lapset perivät vanhemmiltaan maksukyvyn ohella, ruumiillistui silmieni edessä asukasyhdistyksen hallituksen yhteystiedoiksi. Lainasin kaverinkaverille auton starttikaapeleita - joten hänen ei tarvinnut ostaa niitä kiskurihintaan ainoalta huoltoasemalta, joka oli auki siihen aikaan, kun hänen oli pakko saada autonsa käyntiin. Tuttavani tarvitsee vappupuheen pitämiseen megafonia - ja minä saan hallituksen jäsenenä vuokrata maksutta asukasyhdistyksen megafonin. Asiakkaan ainejärjestökaverinkaverinkaveri oli saanut vinkin, että asukasyhdistyksen vuokratavarapalvelu on jälleen käynnissä, mutta toisen ainejärjestön nurkissa, ja että asukasyhdistyksen valikoimaan kuuluu videokamera. Ensimmäinen ihminen, jonka tapasin ensimmäisenä päivänäni fysiikanopiskelijana, on luotettavin tietämäni koiranhoitaja - joten en joudu raahaamaan koiraa koirahoitolaan, kun matkustan pariksi päiväksi toiseen kaupunkiin keskustelemaan sikäläisten asukasaktiivien kanssa siitä, miten naapureita pitäisi innostaa auttamaan toisiaan.
Arkisten asioiden hoitaminen tulee paljon kalliimmaksi, jos verkostoja ei ole. Tyypillisellä opiskelijalla ei ole varaa maksaa markkinahintoja kaikista tarvitsemistaan palveluista, ja sen vuoksi opiskelijat tarvitsevat ylioppilaskuntaa ja ainejärjestöjä: joko järjestö voi tarjota välttämättömiä palveluita jäsenilleen alennettuun hintaan, tai sitten järjestössä toimimalla tutustuu kaveriin, joka voi järjestää palvelun ilmaiseksi.
Virallisesti Suomessa ei tahdota nähdä, miten tärkeää edelleen on tuntea oikeita ihmisiä. Yhteiskunta yrittää auttaa köyhyydestä ja mahdollisuuksien puutteesta kärsivää ihmistä järjestämällä hänelle riittäväksi arvioidun määrän rahaa. Mutta rahan riittävyys riippuu vahvasti siitä, mistä kaikesta joutuu maksamaan listahinnan. Kuinka paljon verkostojen puutetta voi korvata rahalla? Kuinka paljon sitä on mielekästä yrittää korvata rahalla? Mieletöntä olisi sekin, että sosiaaliviranomaiset yrittäisivät järjestää jokaiselle syrjäytymisvaarassa olevalle norminmukaisen määrän kavereita, kontakteja ja verkostoja.
Veroilla ja tulonsiirroilla yritetään helpottaa sitä elämän epäreilua ominaisuutta, että jotkut lapset saavat enemmän taloudellista pääomaa kuin toiset, koska ymmärsivät valita fiksusti perheen, johon syntyivät. Onko vielä epäreilumpaa, että jotkut lapset saavat kotoaan enemmän sosiaalista pääomaa kuin toiset? Jotkut oppivat vanhempiaan jäljittelemällä, miten suostutellaan tuntemattomat ihmiset tekemään palveluksia tai miten luodaan uusia kaverisuhteita. Toiset oppivat, että listahinnoista ei tingata eikä ohjesäännöstä poiketa - eivätkä edes näe edessään niitä mahdollisuuksia, joita hyödyntämällä toiset menestyvät. Ihmisten synnynnäiset temperamenttierotkin aiheuttavat verkostojen luomiseen mahdollisuuksien epätasa-arvoa.
Olen kuitenkin toiveikas sen suhteen, että kylmän tasapuolisen hinnoittelun lisäksi ihmiset löytävät toistensa vapaaehtoisen avuliaisuuden. Esimerkiksi Aalto-yliopiston Kassi-palvelu helpottaa kimppakyytien sopimista, peliseuran löytämistä tai porakoneen lainaamista, kunhan sinne vain kertyy tarpeeksi käyttäjiä, joiden viestit houkuttelevat sinne lisää käyttäjiä. (Minä sain kuulla Kassista naapuriltani, johon tutustuin, kun järjestin naapuruston yhteistä saunailtaa, jossa asukkaat voisivat tutustua naapureihinsa.)
Joskus olen tuntenut, että olen ottanut asukasyhdistyksen toiminnasta liian suuren vastuun kannettavakseni. Välillä olen väsynyt tähän kerhotoimintaan. Mutta tämänpäiväisen soittoketjun kaltaiset tapahtumat virkistävät kuitenkin niin paljon, etten malta lopettaa. Toivottavasti asukasyhdistyksen vuokratavarapalvelu antaa asiakkaille yhtä paljon iloa kuin meille järjestäjille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti