Olen töissä peruskoulun 7.-9. luokkien opettajana. Olin ollut useamman peruskoulun ja lukion tarvittaessa tilattavien sijaisten listalla joitakin vuosia, kun sain kutsun nykyiseen työpaikkaani. Minun piti mennä sinne ensin vain yhdeksi päiväksi erään viranhaltijan koulutuspäivän vuoksi, mutta samalla viikolla samasta koulusta oli jäänyt toinen opettaja ennenaikaiselle äitiyslomalle. Kun rehtori tarjosi puolen vuoden määräaikaisuutta ja todennäköistä jatkoa perhevapaiden merkeissä, jätin opintojeni viimeistelyn roikkumaan ja menin ansaitsemaan rahaa.
Ensimmäisen vuoden ajan minulla oli varsin vähän tunteja, ja korkeakoulututkinnon puuttuessa alempi tuntipalkkakin, mutta opintotukeen verrattuna palkka tuntui ruhtinaalliselta. Lisäksi tuntui turvalliselta ajatella, että kahden viikon päästä torstaina voin mennä kello 12 suorittamaan rästissä olevan harjoitustyön, koska tiesin etukäteen, mihin aikaan olen milloinkin töissä. Tarvittaessa tilattavana sijaisena olisin ehkä saanut muutamasta keikasta kuukaudessa yhtä paljon palkkaa, mutta lähitulevaisuuden suunnittelu olisi ollut paljon vaikeampaa. Ja on helpompaa opettaa viikosta toiseen samoja oppilaita samassa luokassa, jossa on voimassa samat järjestyssäännöt, kuin kulkea koulusta toiseen.
Viranhaltijan äitiysloma jatkui lukukauden kerrallaan muunnimisinä perhevapaina, ja minä pidän puoleksi vuodeksi sovittua sijaisuutta "vakituisena" työnä. Nyt näyttää siltä, että sijaistarve päättyy 2.6.2012. Viimeistelen graduni kesällä, ja sen jälkeen voin hakea töitä maisterin pätevyydellä. Jos en saa syksyksi töitä, täydennän jotain puuttuvia kursseja, jotta saisin vuoden kuluttua kolmannen opetettavan aineen.
Minulla on edelleen hiukan normia vähemmän työtunteja ja alennettu tuntipalkka, mutta silti en tiedä, mihin saisin kulumaan nettopalkkani 1400 euroa. Se on noin tuhat euroa enemmän kuin opintotukeni oli pari vuotta sitten. En osaa kuvitella, millaista elämä olisi, jos minulla olisi täydet työtunnit, täysi pätevyys ja sama työpaikka eläkeikään asti. Ottaisinko sikakalliin asuntolainan, kuluttaisinko rahaa ostoksiin vai lahjoittaisinko tuntuvan osan hyväntekeväisyyteen?
Käyttäytymistaloustieteen (vai miten behavioral economics pitäisi suomentaa?) mukaan tulojen kasvu aiheuttaa lyhytaikaista onnentunnetta, mutta vähitellen ihminen sopeuttaa kulutustasonsa uuteen tulotasoonsa. Jotkut jäävät koukkuun, ja tarvitsevat palkankorotuksen toisensa perään säilyttääkseen perustyytyväisyytensä. Suureen palkkaan tottuneelle ihmiselle tuottaa suuria vaikeuksia vähentää kulutustaan, jos käytettävissä oleva rahamäärä pienenee. Minä en ole vielä sopeutunut siirtymiseen opintotuelta osapäivätyöntekijäksi. Lapsiperheiden rahantarpeeseen en osaa kommentoida mitään. Minulla on elätettävänä kissa ja koira, ja eläinten ruokaan riitti rahaa opintotuestakin. Onneksi kumpikaan elukoista ei ole sairastanut kalliisti. (Sekarotuiset ovat tunnetusti terveimpiä...)
Kesäloman alkaessa tulen olleeksi lähes kaksi vuotta peruskoulunopettajana. Läheiseni - varsinkin ne, joilla itsellään on opettajatausta - ovat kyselleet, olenko ihan varma, että haluan isona työskennellä opettajana. Aikaisemmin olin aika varma. Kerroin uteliaille seiskaluokkalaisille, että haluan olla mieluummin hyvä kemianopettaja, joka innostaa jonkun oppilaistaan opiskelemaan hyväksi kemistiksi, kuin olla itse keskinkertainen kemisti. Nyt palavin innostus alkaa olla hiipumassa, ja uupumus iskemässä. Laskevatko muutkin opettajat huhtikuun puolivälissä, kuinka monta työpäivää on jäljellä ennen kesälomaa?
Kuulemma hälyttävän moni nuori opettaja vaihtaa alaa viiden vuoden kuluessa valmistumisestaan. Ne, jotka jaksavat viisi vuotta, jaksavat sitten eläkkeelle asti. Jotain tarttis tehrä, jotta huolellisesti koulutetut ammattilaiset jaksaisivat tehdä sitä työtä, johon heillä on koulutus, ja jota jonkun on välttämättä tehtävä. On käynnistetty Nuori ope -koulutuksia ja perustettu ammatin vetovoimaisuutta pohtivia työryhmiä.
Opettaja-lehden raportoimista ammattiliiton käymistä neuvotteluista voisi päätellä, että suurinta vääntöä käydään palkasta. Ehkä opettajan palkka on huonompi kuin muissa yhtä pitkää koulutusta vaativissa ammateissa. Toisaalta työajat ovat inhimilliset. Mutta jos minä vaihdan peruskoulusta teollisuusfysiikkaan, niin se ei johdu palkasta, vaan työoloista. Nostan kaksi ongelmaa ylitse muiden: oppilaiden käyttäytyminen ja koulurakennusten kunto. Molemmat kertovat karulla tavalla, miten opettajien tekemää työtä arvostetaan.
Nuorison moittiminen rappeutuneeksi ja huonosti käyttäytyväksi on ollut aikuisten huvia jo antiikin Kreikassa yli 2000 vuotta sitten. Nykyajan Suomessa toisilla menee huonommin kuin toisilla. Koulussani on oppilaita, joihin voin luottaa kaikissa tilanteissa, ja ryhmiä, joiden oppitunteja odotan ilolla jo monta päivää etukäteen. Ja sitten on ryhmiä, joilta en saa ensimmäiseen kymmeneen minuuttiin suunvuoroa sanoakseni edes "hyvää huomenta", koska enemmistö oppilaista vain jatkaa keskustelua vieruskaverinsa kanssa, ja 14-vuotiaita yksilöitä, jotka uskovat vain fyysisen voiman tuomaa auktoriteettia. Päätin aloittaa jonkin itsepuolustuslajin yritettyäni turhaan raahata rehtorin kansliaan poikaa, joka tehtävien tekemisen sijasta sytytti sytkärin ja leikki sillä luokassa. Yhden päivän pikasijaisena en tiennyt pojan nimeä enkä sitä, tepsiikö häneen paremmin uhkaus jälki-istunnosta vai äidille soittamisesta.
Kokeneempi kollega totesi, että peruskoulu perustuu sille ajatukselle, että oppilaat haluavat oppia, ja että he tottelevat aikuista. Osaan oppilaista kumpikaan olettamus ei päde, ja koululta puuttuu keinot toimia tällaisten oppilaiden kanssa. Minun mielestäni surullisinta on se, että muutama holtiton pelleilijä voi pilata työskentelyn myös niiltä oppilailta, jotka haluaisivat opiskella koulussa.
Epäilemättä osa nuorisosta oirehtii kotioloistaan johtuvaa pahaa oloa, eivätkä häiriköi ilkeyttään, vaan koska eivät kykene muuhun. Mutta ei heidän silti pitäisi antaa levittää pahaa oloaan luokkatovereihin ja opettajiin. Tällaisten oppilaiden kohdalta pitäisi jättää opetussuunnitelman mukainen opetus toissijaiseksi siksi aikaa, että pahan olon aiheuttaja korjataan ja oppilas palautuu koulukuntoiseksi.
Enemmistöllä nuorista on kuitenkin asiat varsin hyvin, paitsi että ei ole riittävästi keskittymiskykyä eikä kykyä ottaa toisia huomioon. Oppilailla on älyä ja kunnianhimoa, ja he ovat tottuneet keskustelemaan aikuisten kanssa, oppimaan uutta ja saavuttamaan tavoitteitaan. Mutta he eivät osaa odottaa vuoroaan eivätkä tinkiä omasta hetkellisestä edustaan koko ryhmän suuremman edun hyväksi. Jossain vaiheessa opettajalta loppuu kärsivällisyys, kun oppilaiden kilpailu typerimmän trollikommentin keksimisestä vie oppitunnista enemmän aikaa kuin opiskelu. Ikävintä on se, että hyväkäytöksisetkin oppilaat oppivat, että kirjoitetuista säännöistä huolimatta äänensä saa kuuluviin vain huutamalla röyhkeimmin toisten päälle, ei suinkaan viittaamalla ja odottamalla vuoroaan.
Välitunnilla oppilaita ei huvita mennä ulos, ja suuri enemmistö oppilaista näkee asian laumakysymyksenä: kun muutkaan eivät mene, niin minäkään en mene. Pieni vähemmistö oppilaista näkee asian valtakysymyksenä: mitä opettaja tekee, jos en liiku, ja onko sillä oikeasti keinoja pakottaa minut ulos? Opettajat ja rehtori näkevät asian terveyskysymyksenä: koulun sisäilma on niin huonolaatuista, että oppilaiden ja henkilökunnan oirehtimisen perusteella koko rakennus pitäisi sulkea, mutta kaupunki ei ota valituksia päänsärystä ja silmien kirvelystä vakavasti, jos oppilaiden sallitaan viettää välitunnit sisällä.
Nätisti sanottuna työpaikallani on sisäilmaongelma, ja kiinteistön omistaja yrittää ratkaista ongelmaa lisäämällä ilmanvaihtokoneita yhden kerrallaan, kun entisten teho osoittautuu riittämättömäksi. Rumasti sanottuna työpaikallani on huono ilmanvaihto, liikaa hiilidioksidia, liikaa pölyä, mikrobikasvusto ja asbestia. Lisäksi ahtaissa luokissa on huono ergonomia, ikkunoista vetää niin että oppilaat palelevat ilman takkia, käytävillä on valvontaa vaikeuttavia loukkoja ja opettajilta puuttuvat sosiaalitilat. Osasta ulko-ovista ei pääse poistumaan ilman avainta, ja osa luokkien ovista vaatii melkoista voimaa lukittuakseen tai auetakseen. Olen opettanut fysiikkaa luokassa, johon piti kantaa demonstraatioissa tarvittu vesi ämpärillä, koska luokassa ei ole vesipistettä.
Koulutuksen järjestäjä tietää ongelmat ja pyrkii järjestämään pedagogisesti tarkoituksenmukaiset opetustilat. Kaupungilla on käynnissä oma versionsa lastenjuhlista ja häistä tutusta tuolileikistä: musiikin soidessa kouluja siirrellään rakennuksesta toiseen, ja kun musiikki lakkaa, se koulu, joka jäi ilman kattoa päänsä päälle, lakkautetaan... Ei koulukiinteistöjen ylläpito toki näin sattumanvaraista toimintaa ole, mutta nykyisen kouluni tulevaisuus on opetuslautakunnan päätöksessä päätetty sitoa siihen, millä aikataululla Lukio X yhdistyy Lukion Y kanssa Päiväkodilta A vapautuneeseen tilaan, jolloin Lukion X tiloihin muuttaa Peruskoulu C, ja kun vuonna 2016 valmistuu uusi Peruskoulu B (jos valmistuu aikataulussa), niin nykyinen kouluni voidaan siirtää Peruskoulusta C vapautuvaan tilaan ja vanha homeinen opinahjo purkaa tarpeettomana. Siihen asti sinnitellään mikrobikasvuston, vetoisien ikkunoiden ja vesiämpäreiden kanssa.
Koulutuksen järjestäjä toimii voimassaolevien pelisääntöjen mukaan täysin oikein: heidän on halvempaa nauttia opettajien ja oppilaiden kärsivällisyydestä huonojen työskentelyolojen suhteen ja maksattaa terveyden menettämisestä aiheutuvat laskut jollakin muulla taholla joskus hamassa tulevaisuudessa, kuin sulkea huonokuntoinen koulurakennus välittömästi ja alkaa rakentaa uutta tilalle. Kysymys ei ole siitä, pitääkö jonkun menettää terveytensä pysyvästi, vaan kuinka monen pitää menettää terveytensä pysyvästi, ennen kuin tilanne muuttuu koulutuksen järjestäjän mielestä niin sietämättömäksi, että asialle täytyy oikeasti tehdä jotain.
Huonokuntoiset koulurakennukset voivat kiihdyttää koulujen ei-toivottua segregoitumista. Pätevimmät, aloitekykyisimmät ja reippaimmat opettajat voivat todeta, että pelastautukoon ken voi, ja hakeutua muualle töihin. Ne opettajat, jotka eivät usko mahdollisuuksiinsa löytää töitä muualta, jäävät kurjistuvaan kouluun. Ne vanhemmat, jotka ovat perillä asioista ja kiinnostuneita lapsensa hyvinvoinnista, yrittävät siirtää lapsensa vähin äänin pois homekoulusta. Jäljelle jäävät ne, joiden kotoa annetaan vähemmän tukea lapsen koulunkäynnille. Seurauksena ei ole pedagogisesti tarkoituksenmukainen oppimisympäristö.
Jos ammattiliitto haluaa säilyttää opettajan ammatin vetovoimaisena, niin ehdotan, että järjestöjyrien aikaa ja energiaa ei haaskattaisi palkankorotuksista kinaamiseen ennen kuin vakavammat ongelmat on korjattu. Ehdotan, että OAJ ottaisi pontevan nollatoleranssin sekä haistattelun että homeen suhteen. Jos näissä asioissa tapahtuu parannus ennen kuin minä ehdin hakeutua muualle töihin, niin teen kaikkeni antaakseni hyvää opetusta jokaiselle oppilaalleni. En halua vaarallisen työn palkanlisää homealtistuksen ja sytkäreiden vuoksi, vaan haluan pitää hyvinsuunniteltuja oppitunteja luokassa, jossa voi hengittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti