Köyhää

Nimimerkki A. Toivola kirjoittaa Suomen Kuvalehdessä, miltä tuntuu olla köyhä.

"Köyhyys vaatii itsekuria, sillä vaikka joskus rahaa onkin tilillä, sitä ei voi käyttää, jos huomisesta ei ole tietoa. Tänään ei voi ostaa suklaata, koska myös viikon päästä on oltava varaa perunoihin. Vihaan köyhyydessä sitä, että minun on koko ajan pakko ajatella rahaa.

Köyhän elämä on kroonisesti kieltäytymistä - tauotonta arkea, jossa ei ole mitään odotettavaa. Se on köyhyydessä kaikkein pahinta. Köyhyys on äärettömän uuvuttavaa, koska ei ole varaa hengähtää hetkeksi. Siksi köyhyys on myös vaarallista: Loppuun asti uupuneet ihmiset saattavat menettää toivonsa ja toivottomat voivat tehdä tyhmiä ja kauheita tekoja."

Kykenen samaistumaan. Muistan ensimmäisiltä yliopistovuosiltani, millaista oli elää talvet opintotuella ja kesät ilman rahaa. Opettelin hallitsemaan rahankäyttöäni siten, että opintotuen saapumisen jälkeen maksoin ensin vuokran. Sitten laskin, kuinka paljon rahaa voisin käyttää viikossa, jotta rahat riittäisivät kuukauden loppuun. Nostin käteistä viikoksi kerrallaan, ja sopeutin ostokset siihen rahamäärään, joka kukkarossani oli jäljellä.

Aluksi pienellä rahalla pärjääminen tuntui samanlaiselta haasteelta kuin muutkin yliopisto-opiskelun uudet haasteet. Talouden tasapainottaminen piti opetella samoin kuin kursseille ilmoittautuminen, luentosalien sijainti ja laskuharjoitusten ratkaiseminen. Vaihdoin pakastepizzan kaurapuuroon, kun piti saada vähällä vaivalla pikaruokaa karmivaan nälkään. En osallistunut kapakkailtoihin, vaan kutsuin parhaan ystäväni kotiini. Kallein harrastukseni oli kissanhoito. Käytin - ja käytän edelleen - liikuntavaatteena 15 vuotta vanhoja verkkarihousuja ja 12 vuotta vanhoja tossuja. (Se, että tossut eivät ole vielä kuluneet loppuun, kertoo kyllä karua kieltään siitä, miten säännöllisesti olen harrastanut liikuntaa. Nyt harrastan lajia, jossa oikeaoppiseen pukeutumiseen kuuluu paljaat jalat.)

i:ntenä opiskeluvuotena köyhäily alkoi vähitellen häiritä. En kyennyt samaistumaan, kun opiskelukaverini puhuivat matkustamisesta "seuraavaksi New Yorkiin, koska en ole vielä käynyt siellä", eikä minulla ollut varaa matkustaa Helsinkiin. Opetusharjoittelussa aloin kokea sukupolvien välistä katkeruutta nuorempiani kohtaan, kun lukiolaisten kännyköistä, vaatteista ja hiuksista saattoi päätellä, että heidän viikkorahansa oli suurempi kuin minun. (Sittemmin eräs 18-vuotias kymppiluokkalainen sanoi myös päin naamaani, että hänen ei tarvitse kuunnella "tuommoisella paskalla opettajan palkalla työskentelevää". Ehkä rehtorin suurempi palkka rakensi rehtorille myös enemmän auktoriteettia, kun hän määräsi materiaalisia arvoja ylikorostaneen kymppiluokkalaisen pysymään viikon poissa koulusta.) Koulutussosiologian tenttikirjaa lukiessani mietin, oliko minua huijattu. Opettajat ja vanhemmat lupaavat koululaisille, että kun he tekevät läksynsä ahkerasti, siitä seuraa hyviä arvosanoja, joista seuraa opiskelupaikka toisen asteen koulutuksessa, josta seuraa opiskelupaikka korkeakoulussa, josta seuraa hyvinpalkattu ja arvostettu työpaikka. Mutta minulle opiskelupaikasta korkeakoulussa seurasi vain palkatonta työtä opetusharjoittelijana, ja koululaisilla oli jo käytettävissään enemmän rahaa kuin minulla.

Köyhyydessä selviytyminen, saati siitä nouseminen, vaatii itsekuria, ja ongelmat itsekurissa altistavat köyhyydelle. Exälläni oli elämänhallinnan ongelmia, ja yksi niistä ongelmista oli se, että hän kieltäytyi hyväksymästä sitä, että siinä elämänvaiheessa meillä oli hyvin vähän rahaa. Hän ei halunnut käydä kirjastossa, koska "kirjasto on köyhien ihmisten paikka". Hän suuttui, kun sanoin, että meillä ei ole varaa ostaa hänen haluamaansa ruokaa, vaan nyt täytyy syödä sitä, mitä kaapeissa on. Silloin, kun niukkuuteen tyytyminen kävi hänen hermoilleen, hän helpotti oloaan ostamalla jotakin. (Eräät muut ongelmat johtivat siihen, että hänestä tuli ex.)

Opetusharjoittelun jälkeen olen tehnyt opiskelun ohella töitä opettajansijaisena. Parikin työpäivää kuukaudessa gradua-vaille-valmiin-opettajan ihan hyvällä tuntipalkalla(!) opintotuen lisäksi helpotti merkittävästi taloudellista tilannettani. Opiskelijan köyhyys ei ole täysin toivotonta, koska sinnittely voi johtaa työpaikkaan, jonka avulla pääsee pois köyhyydestä. (Mutta varmoja työpaikkoja on luvassa vain maistereille tohtoreille insinööreille opettajille lääkäreille.) Rankempaa on niillä, joiden köyhyys ei mene väliaikaisen elämänvaiheen mukana ohi.

Kaikkein uuvuttavinta on niillä, joiden köyhyys ei salli tehdä yhtäkään virhettä, ikinä. Yhtäkään esinettä ei saa rikkoa, koska ei ole rahaa korvata vahinkoa. Ruokabudjetti ei saa ylittyä eikä kirjaston kirjojen palautus myöhästyä, koska tilinylitys- ja myöhästymismaksuihin ei ole rahaa. Luottotietojen menetykseen maksamattomien laskujen takia ei ole rahaa, koska pikavippien korkoihin ei varsinkaan ole rahaa.

Joustavuuteen ei ole rahaa: köyhä ei voi tehdä ostoksia toisen puolesta ja saada rahoja takaisin kuittia vastaan, koska köyhä ei voi tehdä ostoksia. Ei ole rahaa järjestää syntymäpäiväjuhlia eikä lähettää joulukortteja. Jos saa apua kaverilta, ei ole varaa maksaa kiitollisuudenvelkaa pois, ja jos kaveri on vaikeuksissa, ei ole rahaa auttaa.

Minua autettiin silloin, kun virheen tekeminen olisi muodostunut kohtalokkaaksi. Sain lainata kurssikaverin ostamaa tenttikirjaa. Minua suositeltiin kouluun sijaiseksi. Sain lainata autoa, kun menin töihin sijaiseksi. Perinnön saanut sukulainen lahjoitti osan rahoista muille sukulaisille. Sain lahjaksi vaatteita, joihin pukeutuneena kehtaan mennä töihin.

Jos en olisi tarttunut minulle tarjottuun apuun, olisin tehnyt kalliin virheen. En pysty koskaan auttamaan minua auttaneita ihmisiä yhtä paljon kuin he auttoivat minua, mutta yritän maksaa kiitollisuudenvelkani auttamalla joitakin muita, jotka tarvitsevat apuani. Enkä halua heiltä vastapalveluksia, vaan haluan, että he auttavat taas joitakin muita, jotka tarvitsevat heidän apuaan.

Minulla ei ollut rahaa siihen, että kukaan ei olisi auttanut minua silloin, kun virheen tekeminen olisi muodostunut kohtalokkaaksi. Ja yhä edelleen Suomessakin on ihmisiä, jotka ovat niin köyhiä, että heillä ei ole rahaa siihen, että kukaan ei auta heitä. Joillekin tarjotaan apua, mutta he eivät osaa ottaa sitä vastaan - virhe, johon heillä ei ole rahaa! Jotkut pääsevät lopulta autettavasta auttajaksi. Joitakin ei auta kukaan.

Hyvinvointivaltion oli tarkoitus varmistaa, että heitteille ei jäisi edes se onneton, jonka kavereillakaan ei ole tenttikirjaa eikä kontakteja työpaikkoihin, eikä sukulaisilla ole autoa eikä perintörahoja. Se ei toiminut aivan suunnitellusti: jotkut eivät osaa ottaa apua vastaan, joillekin avun antaminen on vastenmielistä, ja jotkut jäävät turvaverkkojen ulkopuolelle. Hyvinvointivaltion idea on hyvä, mutta toteutuksessa on parantamisen varaa. Minä aloittaisin järjestelmän parantamisen perustulosta: perustulo olisi sellainen apu, joka on helppo ottaa vastaan, ja kun etuuspäätöksiä käsittelevien virkailijoiden työaika ei kuluisi asiakkaiden ja kollegojen kiusaamiseen byrokratialla, heillä olisi aikaa käydä neuvomassa kädestä pitäen niitä, joiden elämänhallinnan ongelmat ovat vakavampia kuin pelkkä rahanpuute.

Ja sillä aikaa, kun odotellaan hyvinvointivaltion päivityspaketin asennuksen onnistumista ja järjestelmän uudelleenkäynnistymistä, tehdään sitten (äänestämisen, lobbaamisen ja mielenosoitusten lisäksi) niitä Ihan Tavallisia Asioita. Jos kaveri on taloudellisesti ja/tai henkisesti tiukilla, kutsu itsesi kylään hänen luokseen ja vie tuliaisiksi kassillinen ruokaa. (Koska maailma on pirun monimutkainen, kysy kuitenkin ensin kaverin allergioista ja uskonnollis-eettisestä ruokavaliosta.) Tee selväksi, että et kaipaa vastapalvelusta itsellesi, vaan ketjun seuraavalle lenkille. Jos olet itse oman jaksamisesi äärirajoilla, tartu apuun, jos sitä on tarjolla. Ehkä joku tarvitsee tilaisuuden auttaa sinua, koska tuntee olevansa kiitollisuudenvelassa ketjun edelliselle lenkille. Ketju ei etene, jos et kehtaa kertoa, että kaipaat apua ja tukea.